tiistai 25. kesäkuuta 2013

Munattomat muusikot

Oli aika jolloin rock n´roll oli rajua. Eipä ole enää. Ei se toki rajua ole ollut pitkään aikaan. Silti, rockin valuminen yhä laimeampaan olemukseen edelleen jatkuu, vaikka ajattelin sen monessa mielessä olevan lähes mahdotonta. Syitä siihen miksi rockista on tullut ärsyttävän salonkikelpoista ja munatonta, on varmasti monia, mutta yksi keskeisimmistä on itse muusikkojen munattomuus.

Tänä loukkaantumisen luvattuna aikakautena kukaan ei uskalla sanoa mistään mitään, ettei vaan joku loukkaantuisi. Tämä käytäntö on lipsunut jo muusikkojenkin ennen niin radikaaliin maailmaan. Nykyrokkarit puhuvat kohderyhmistä, loppukuluttajista, sidosryhmistä, markkinointisuunnitelmista, vaikka pitäisi puhua tisseistä, mimmeistä, rockista ja vittusaatanasta. He ovat oppineet talousmiesten mantran: menestys on tärkeintä. Toisin sanoen musiikilla tai sinulla ei ole väliä, menestyksellä on. Menestys ja sen saavuttaminen kaikkia miellyttämällä on tärkeämpää kuin musiikki itse.

Jos juuri heavyrock-levyn julkaisseelta artistilta kysyy mitä hän on mieltä samaan aikaan julkaistusta tanssimusiikilevystä, hän kertoo kuinka kunnioittaa kaikkien artistien kovaa työmoraalia, vaikka mieli tekisi vastata että ”paskamusiikkiahan tuo on”. Hevari ei vain uskalla sanoa mitä mieltä on paskamusiikista, koska se tarkoittaa nykyisin jostain ihmeen syystä esiintymistä ihmisvihaajana, kateellisena runkkuna joka ei kestä toisten menestystä.

Minä kun luulin että musiikki on mielipideasia, mutta ei ole. Muusikkojen pitää vetää yhtä köyttä jauhamalla samaa tylsää sontaa toistensa arvostamisesta.

Kun Kauko Röyhkä mainitsi jotain ei niin mukavaa rap-artisti Cheekistä, syttyi sota. Samantien olivat soihtuineen liikkeellä kaikki Cheekin fanit, joilta moisen ymmärtääkin, mutta sen lisäksi myös laaja kavalkaadi muusikkoja. Muusikkoja, joiden mielestä Röyhkä ei saa arvostella toisia muusikkoja. Ja sitten vielä lyötiin perinteisellä kateusargumentilla tyyliin: ”sä vanha pieru et myy edes viidesosaa Cheekin levymyyntimäärästä, mahtaa vituttaa”.

Eli muusikot eivät saa sanoa muita kuin kivoja mielipiteitä kollegoistaan, tai niiden musiikista? Jos sanoo jotain negatiivista, niin siinä tapauksessa pitää olla enemmän massia, sillä vähemmän myyvät muusikot eivät saa arvostella enemmän myyviä? Menestyneen ihmisen tekemisiä ei saa arvostella?

Mitä helvettiä? Eikös se joskus ollut juuri homman idea, että musiikkityylit ikäänkuin nahistelivat keskenään? Ottivat vähän mittaa. Oli vanhan koulun jätkiä ja uuden koulun jätkiä, punkkarit vihasivat progea ja niin edespäin. Kaikki kukat kasvoivat villeinä, nyt ei kasva kuin yhdenlaista laimeaa kompromissiheinää.

Kaikkien pitää pitää kaikkien musiikista, koska se on jollakin valjulla tavalla muka kaikkien etu. Kaikkien etu on puhua löperöitä? Kaikkien pitää mennä yhteiskuvaan Matti Vanhasen kanssa, ja kaikkien on pyydettävä anteeksi Juha Mieto –patsaaseen osunutta kusijekkua?

Me olemme muuttumassa Ruotsiksi!

Ei sanota koskaan ei, ainakaan suoraan. Keskustellaan mieluummin loputtomasti, kuin ollaan jotain mieltä.

Kun yhteiskunta kehittyy tällaiseen suuntaa, vastassa on vääjäämättömästi näitä upeita seuraamuksia: ”ovikranssien pitäminen ovissa kielletty paloturvallisuussyistä”.

Munattomuus puheen tasolla johtaa takuuvarmasti munattomuuteen ovikranssien kohdalla. Ja kaikista ihmisistä minä kuvittelin, että muusikot, nuo eläimellisen hurjat taitelijat, vastustaisivat tällaista lagom-yhteiskuntaa. Kuvittelin että muusikot ravistelisivat tätä ovikranssijengiä ja tuulettaisivat, mutta ei. Muusikot eivät itsekään halua pitää ovikranssia, se on ilmeisen vaarallinen, eikä vaaran kanssa sovi pelleillä. Muusikot haluavat pitää heijastinta.

Enhän minä nyt välttämättä halua, että kaikki ovat sikamaisia ja ilkeitä toisiaan kohtaan, mutta kai nyt jokin välimuoto on olemassa? Kysyttäessä musiikista voisi vaikka vastata avoimesti, ilman että samanaikaisesti leimaantuu musiikin tehneen artistin vihaajaksi. Kun muinoin Juice Leskinen kutsui Antti Tuiskua purkaksi (vai oliko se teipiksi), ei siitä vielä muusikkopiirit alkaneet huutaa ja nimitellä Leskistä.

Aika olikin silloin toinen.

Silloin vielä vanhemmilla valtiomiehillä oli oikeus halutessaan hieman napauttaa uutta kukonpoikaa. Silloin oli uudella kukonpojalla mahdollisuus heittää vanhat arvot roskikseen. Nykyään samassa pöydässä lounastaa GG Allin ja Tapani Kansa. Nykyään kaikkien on tasaisesti kunnioitettava toisen menestystä (ei musiikkia) ja toimia kuvitteellisessa muusikkoverkostossa, jossa sitten kaikki tekevät töitä Suomalaisen musiikin eteen, eikä siinä pyhässä missiossa sovi sanoa mitään pahaa kenestäkään.

Tulee mieleen jänniä muistoja, mitäs ne olivatkaan... Neuvostoliitto, suomettuminen? Kuulostaako tutulta?

Menestys ei tule omilla mielipiteillä, omalla tyylillä, uskolla omaan juttuun, vaan menestys tulee markkinalakien kunnioittamisella, mielipiteiden salailulla, perseen nuolennalla ja munattomuudella.

Onneksi muodeilla on tapana vaihtua. Toivottavasti mahdollisimman pian tulee uusi polvi joka heittää paskaa nykyisille arvoille, potkii munille nykyisiä konsensuspellejä, ja rokkaa!

3 kommenttia: