Ryysyistä rikkauksiin

Tositelvisio-ohjelmien aiheet eivät kerro ohjelmista juuri mitään. Aiheet kuten ruoanlaitto, tatuoiminen, laihdutus, laulaminen ja sisustaminen, ovat kaikki pelkkiä kulisseja todellisille teemoille. Näitä todellisia teemoja on kaksi.

Ensimmäinen teema on klassinen Amerikkalainen kertomus: from rag to riches, ryysyistä rikkauksiin, jonka mukaan kenestä tahansa voi tulla rikas, kuka tahansa voi menestyä. Toinen puolestaan on opettaja-oppilas-tyyppinen kasvutarina, jossa kypsä ja älykkäämpi mentori ohjaa vahvalla kädellä heikkoa ja heiveröistä rukkaa kohti parempaa tulevaisuutta.

Ryysyistä rikkauksiin –mottoa ei käytetä puhtaimmassa merkityksessään, vaan se on muokattu kuvaamaan jonkinlaista tragediaa, jonka koettuaan ihminen on jotenkin syvällisempi ja persoonana enemmän. Jotta tämä tarina toteutuisi, kaikkien on ikään kuin pakko omata traumaattinen menneisyys (ryysyt), jotta sitten nykyisyydessä voi olla voimakas ja vahvistunut ihminen (rikas).

Ikävä kyllä, suurin osa länsimaisista ihmisistä ei nyt vaan ole elänyt kovin rajua elämää. Ei löydy aitoa ja todellista kärsimysnäytelmää, joten täytyy keksiä sellainen. Täytyy löytää jokin surumielinen tarina jottei vaikuta persoonattomalta. Hyvinvoivien ihmisten televisio-ohjelmissa persoonallisuus tarkoittaa nimenomaan kärsimystä, sillä se meiltä juuri puutuu. Näitä kärsimystarinoita sitten kaivellaan vaikka mistä. Kaikille on käynyt jotain ikävää, varsinkin kun ei etsitä välttämättä nälänhätää tai sisällissotaa, vaan esimerkiksi eräässä tatuointiohjelmassa kaverille kelpasi merkittäväksi tatuointitarinaksi keliakia! En kyllä muista millainen kuva tästä tragediasta syntyi.

Sielujen syövereistä ja lapsuuden ahdistavista kesälomamuistoista kumpuava tuska tuo toki länsimaiselle purkanjauhajalle persoonaa, mutta se ei vielä riitä. Tarvitaan tulkki, mentori. Joku joka ymmärtää ja ohjaa eteenpäin. Joku, joka on selättänyt omat raastavat ongelmansa ja kasvanut ihmisenä. Nämä kaikki ominaisuudet löytyvät ohjelmien vetäjistä. Heillä on aina hallussaan ohjelmaan vaadittavan näennäistaidon lisäksi se oikea, henkisen ohjaamisen taito. Hieman kuten Kuuma kapakka –elokuvassa Patrick Swayzen roolihahmo on samaan aikaan valtakunnan kovin portsari ja filosofian tutkinnon omaava yliopistomies!

Tatuointiohjelmissa traaginen tarina on noin 70 prosentin todennäköisyydellä kuolema. Joko on kuollut veli, äiti, vaari, serkku, koira tai mikä tahansa, kunhan on kuollut. Jos ei millään keksi mitään kuollutta, sitten on valittava jokin muu surullinen aihe ja toivottava että se riittää. Kun trauman aihe on valittu, voikin sitten teatraaliseen sävyyn kertoa kuinka lemmikkihamsterin kuolemametaforaksi valittu kuva karpista ja härän pääkallosta ”saa mut jälleen uskomaan elämään”.

Tatuointiammatilainen sitten nyökyttelee ymmärtävästi tälle jyrsijänsä menettäneelle allergikolle ja toimii samalla kotipsykologina, eikä ketään ihmetytä kuinka helvetin päin persettä kyseisen tatuointitaiteilijan elämä on mahdollisesti mennyt, kun yli puolet ihosta on kuvien peitossa? Jannu on ilmeisesti vähintään maailmansodasta selvinnyt juutalainen, jonka kaikki sukulaiset olivat avoimia homoseksuaaleja. Ja sitten on ollut varmasti muunkinlaista harmia.

Laihtudusohjelmat tarvitsevat myös surullisen menneisyyden, mutta aiheena ei useinkaan ole kuolema, vaan ihmissuhteiden puute, tai laatu.

Nykyisen ruokateollisuuden uhrit laitetaan sadan kilon ylipainossa juoksemaan nilkkansa poikki koska heidän isäsuhteensa on ollut problemaattinen. Ja jos isä on ollutkin kiva, löytyy aina jokin ihmistaho (eläimet eivät tässä yhteydessä käy, eivät ole moksiskaan ihmisten painoindeksistä) joka on saanut syömään liikaa. Hassua muuten sinänsä, ettei pelkkä lihavuus kelpaa laihduttamisen syyksi? Täytyy olla aina jotakin syvempää, menneisyyden varjo. Menneisyyden varjoista löytyy aina syy nykyisyyden typeryyteen.

Näihin menneisyyden itkuvirsiin ovat onneksi apuna bodatut ja hyvännäköiset valmentajat, jotka tietävät kaiken ja ilmeisesti jotain myös urheilusta. Onhan se selvää että hoikat ja kauniit ihmiset ovat automaattisesti myös psykiatrian ammattilaisia, kun taas ylipainoiset rumilukset ovat lihavuutensa lisäksi yksinkertaisia ja tunnevammaisia.

On siis aivan sama, onko kyseessä kastikkeen valmistaminen, laulukilpailu, muuttaminen vai tatuoiminen. Näennäisaiheen takaa löytyvät aina varsinaiset aiheet, kärsimystarina ja ihmissuhdetarina. Me olemme niin ohjelmoituja näihin kahteen kertomukseen, että edes pullaa ei voi televisiossa leipoa ilman jotakin tragediaa.

Jopa Jaakko Kolmosen Patakakkonen käytti aikanaan näitä kahta suurta kertomusta ruoanlaiton pohjana. Ohjelmassa laitettiin ruokaa, kerrottiin resepteistä ja näytettiin miten hanhi pitää ennen uuniin laittamista ruhjoa paljaskäsin palasiksi. Nämä eivät kuitenkaan olleet ohjelman keskeiset tarinat. Keskeiset tarinat olivat Suomalainen kurjuus ja vaarin, tai kenen tahansa vanhemman ihmisen sokea kunnioittaminen.

Suomalaiset ovat olleet köyhä metsäläiskansa, joka nälänhädässään on selvinnyt syömällä pettua ja puolukkasurvosta. Tähän suureen tragediaan kulminoitui ohjelmassa käytetyt raaka-aineet. Aina piti olla jotakin männynnilaa ja sikuria, eikä missään nimessä mitään hyvää. Ja jos oli hanhea, sitäkin piti hakata.

Ja kun raaka-aineiden kautta oli opittu kunnioitus nälänhätää kohtaan, voitiin sitten kertoilla tarinoita isomummoista ja lapin vaareista jotka nämä suuret reseptit olivat vuosien saatossa meille jalostaneet. Kaikki nykyinen oli huttua ja kaikki vanhojen viisaiden shamaanien keitokset terveellistä ja kunnollista.

Kenellekään ei tullut mieleen, että ehkäpä nämä vuosisadan alun suuret tietäjät söivät mitä söivät koska oli nälkä. Ruuan puutteen iskiessä ihminen syö mitä kiinni saa. Sitä ei varsinaisesti voi kutsua ruokalistaksi.