Ostin uudet talvikengät. Tämä on sikäli harvinainen tapahtuma, että en ole hankkinut varsinaisia miesten talvikenkiä sitten nuoruuden. Miksikö? Eikö Suomessa olekaan talvella kylmä? No kyllä on, mutta miesten kengät ovat mielestäni pääasiassa rumia, ja varsinkin talvikengissä tätä rumuutta vielä jostain syystä erityisesti korostetaan. Miesten kenkävalikoimissa kepeät ja kaunislinjaiset mallit ovat harvinaisuus. Sen sijaan ”miehiset”, isokokoiset, paksupohjaiset, leveäpohjaiset, machot, metsurisaapikkaat saavat kyllä hyllytilaa kenkäkaupassa. Suomalaiset miehet (heidän vaimonsa?) ovat mieltyneet yksinkertaisiin, turvallisiin väreihin, sekä siihen, että miesten kenkä näyttää kilometrinkin päästä taatusti miesten kengältä. Siroutta ja kepeyttä vältetään, suorastaan pelätään. Isoutta ja kömpelyyttä puolestaan korostetaan. Liekö syynä sitten suomalaisten miesten ikuinen pelko homoksi leimaantumisesta? Naismaisuudesta? Tiedä häntä, mutta selkeästi perusmies tykkää että kävelykengät ovat lähempänä kumisaapasta kuin tanssikenkää. Samapa tuo, jokainen päättää ihan itse mitä päällään pitää. Ja tästä valikoimasta johtuen, minä olen jo vuosia pitänyt talvisin kesäkenkiä, tai tennareita villasukilla. Näillä valinnoilla ei paljoa talvivaelluksia tehdä, mutta minä olenkin enemmän sisätilaihminen.
Tänä vuonna näin kuitenkin sen verran upeat vuorelliset
talvitohvelit, että ne oli pakko ostaa. En kerro mistä ostin, sillä tämä ei ole
mikään mainos. Upean ulkonäön ja lämpimän vuoren lisäksi kengissä oli myös
mukavat korot. Ei mitenkään poikkeavan korkeat, ei siis Hurriganesin jätkiltä
lainatut. Ei, ihan hillityt korot. Hillityt, mutta kovat. Kovilla pinnoilla
käveltäessä kengistäni tosiaan lähti miellyttävä kopina. Eräänä ahdistavana
päivänä tämä kopina sai minut heräämään.
Olin menossa Stockmannille kauppaan, ruuhka-aikaan ja minua
ahdisti ja ärsytti jo etukäteen. En pidä ruuhkista ja suoritan kauppareissut muutenkin
mahdollisimman järjestelmällisesti ja nopeasti. En viihdy jonoissa ja
tungoksessa. Itse asiassa, suorastaan kammoksun niitä. Niin tälläkin kertaa.
En pystynyt etenemään haluamallani vauhdikkaalla ja
jämäkällä tavalla, sillä kaikki muut ihmiset (kaikki!) olivat suunnitelmieni
tiellä. Siellä pysähdeltiin irrationaalisesti hyllyjen risteyskohtiin,
kääntyiltiin, pohdittiin ruokien tuoteselosteita, leveiltiin, törmäiltiin ja
vaikutti kerta kaikkiaan siltä, että ihmiset eivät huomanneet laisinkaan minun
läsnäoloani? Uskokaa tai älkää, tältä se todellakin vaikutti. Ja minua ahdisti,
hikikarpalot valuivat ohimoillani, sydän tykytti. Olin muutenkin laittanut liikaa
vaatteita päälle. Kengissäkin oli vuoret. Hermostuin ja koetin rynnistellä
eteenpäin nyt jo todella merkkaavasti, suorastaan uhmakkaasti. Ja mitä sitten
kävikään? Suureksi yllätyksekseni? Ihmiset väistivät. Kerrankin. Ihmiset lakosivat
tieltäni kuin taikaiskusta. Mistä moinen? Eihän tätä tavallisesti tapahtunut.
Miten kaikki toimivat yht äkkiä kuin ohjelmoidusti? Väistivät minua. Jo kaukaa?
Kopina. Kengän kannat sanoo koo koo koo. Upeista
talvikengistäni lähtevä kopina oikein korostui Stockmannin kovilla
kivilaattalattioilla. Ja kun minun kokoinen iso mies ottaa päättäväisen
askeleen, määrätietoinen kopina kantautuu useiden metrien päähän. Ihmisten
mielissä tämä kopina yhdistyy automaattisesti merkkaavaan liikkeeseeni, ja
vaikkei kukaan sitä tietoisesti edes huomaa, ihmiset väistyvät tieltäni. Tekevät
automaattisesti tilaa, koska jotain nopeaa ja erittäin tärkeää on tulossa. Mikä
tunne. Täältä tulee Luukkonen! Kopiseva herra Luukkonen. Tärkeä
pukukenkä-Luukkonen tulee ja ottaa haluamansa elintarvikkeen, siirtyy
seuraavaan kohteeseen, nopeasti, suorinta tietä ja ihmiset jakaantuvat kuin Punainenmeri Mooseksen edessä. Luukkonen. Mooses. Korot.
Rakkaudella vaalimissani kesäkengissä taitaa olla paljon pehmeämmät
korot, sillä en muista tällaista vallantunnetta vuosiin. Tai sitten kopina ei
ole koskaan aikaisemmin osunut oikeaan hetkeen, ruuhkaiseen kauppaan,
kivilattiaan. Sama se. Näillä kengillä kiiruhdan kaupoissa kuin tuulispää, eikä
kukaan tai mikään tule tielleni. Minä tööttään kengilläni jo hyvissä ajoin.
Tärkeillä ihmisillä kengät kopisevat jo nurkan takaa ja tärkeitä ihmisiä
väistetään. Heillä on kiireinen ja tärkeä elämänä meneillään. Ei siinä ole
aikaa. Näin on.
En ole koskaan kehdannut esittää mölyävää kylähullua joka
kyllä saisi tietä missä hyvänsä. Olen aina ollut tuomittu ahdistumaan
poukkoillen niiden muiden seassa,
mutta ei. Ei enää. Minulla on oma ohituskaista, tyylikäs ja sosiaalisesti
hyväksytty. Herraskainen kopina.
Kaiken tämän ihanuuden tajuttuani, rauhoitun ja ymmärrän. Ymmärrän
muutakin kuin kenkien jumalaisen kopinan. Ymmärrän jotain katalaa. Ymmärrän sen
salakavalan juonen mikä minulta on ollut piilossa kaikki nämä vuodet. Tästä on
tiedetty koko ajan. Ja ketkäpä ovat tienneet? Keillä on ollut hallussa tämä
illuminati-tyyppinen salaliitto? Niinpä niin, naisilla. Naiset, nuo paratiisin
käärmeet. Nuo ikuisen mykkyyden mestarit.
Iso osa naisistahan käyttää vähän väliä korkokenkiä.
Kopistelee vuodesta toiseen. Ja taatusti tietää niiden vallan. Ja taatusti
käyttää sitä. Eikä kerro minulle. Eikä kerro muille miehille. Ostaa omallekin
miehelleen metsurin talvikengät. Ne on maskuliiniset. Ne sopivat sinulle, mies.
Katepillarit. Ne on hyvät hangessa, pilkillä, hirvimetsällä. Ota ne. Niissä on
pehmoiset pohjat. Ei turhaan kopise. Läskipohjat, miehekkäät pohjat. Ei mitkään
homotanssijoiden kipikapipohjat.
Lieroja. Lieroja ovat naiset. Kaiken aikaa ovat tienneet. Ja
juuripa siksi ovat olleet hiljaa, hipihiljaa, hipihiljaa kopistelleet itsensä
aina ruuhkasta pois, vapauteen. Vai on muka naisten euro 80 senttiä? Hulluilla
päivillä miehet ovat vasta lähtötelineissä törmäilemässä toisiinsa kun naiset
jo kopisten ylittävät maaliviivaa, maksavat ostoksiaan. Siinä ei paljon sentit
paina. Häpeäisivät.
Salaisuutenne on paljastunut. Stockmannilla nähdään!