keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Urheilustakin viedään urheilu

”Helsingin opetuslautakunta sallisi tyttöjen ja poikien liikkua yhdessä koulujen liikuntatunneilla. Opetuslautakunnan kannan mukaan on hyvä idea, että koululaiset tekevät asioita yli sukupuolirajojen.” Näin kirjoittaa Helsingin sanomat. Tyttöjen ja poikien yhteisillä liikuntatunneilla on tarkoitus mm. vähentää kilpailua, oppia enemmän eri lajeja ja huomioida toisten erilaisuutta. Opetusministeriön virkamiesten mukaan ”Näin siksi, että liikuntatuntien tavoitteena mainitaan oppilaan fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen toimintakyvyn edistäminen, ei enää niinkään kilpailu ja edistyminen jossain yksittäisessä lajissa. Näin oppilaiden välisillä fyysisillä ja biologisilla eroilla olisi entistä vähemmän väliä vuonna 2016, kun uusi opetussuunnitelma otetaan käyttöön.”

Jutun perusteella voisi kuvitella että poikien ja tyttöjen yhteiset liikuntatunnit ovat pelkästään positiivinen asia. Että siinä on pelkästään hyviä seikkoja. Kilpailun väheneminen, erilaisuuden huomioiminen, fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen toimintakyvyn edistäminen. Ei enää kilpailua ja edistymistä jossain yksittäisessä lajissa.

Nämä kaikki edellä mainitut tavoitteet saattavat olla hyviä, mutta niiden taakse jää jotain myös piiloon. Sinne jää piiloon ryhmä, joka on nykykasvatuksessa ja koulunkäynnissä hyvin epämuodikas, joskin edelleen varsin suuri; liikuntaa harrastavat kilpailuhenkiset pojat. Nämä entisajan rasavillit, joukkueurheilijat, veri suussa kilpailevat, pelaajat. Nämä pojat jotka pitävät urheilusta, kilpailusta, kamppailusta ja voittamisesta. Monille heistä liikuntatunti on kouluviikon ainoa tunti jolloin he voivat näyttää. Vanhassa koululaitoksessa heidän kaltaisiaan ihailtiin ja kannustettiin. Urheilu ja nimenomaan kilpailullinen urheilu oli ylpeyden aihe, jotain mitä oli hienoa tavoitella.

Jos tyypillisen tytön stereotypia on kiltti, kirjoja lukeva ja hyvin koulussa menestyvä, nämä pojat puolestaan muodostavat kovaäänisen, vilkkaan ja huonon kielipään arkkityypin. Toki näin ei aina todellakaan ole, kaikki tietävät että ihmiset ovat erilaisia monella muullakin tavalla kuin sukupuolella. Sukupuolten sisältäkin löytyy lukemattomia erilaisia käyttäytymismalleja, eikä sukupuolta aina edes perinteisessä mielessä ole. Kaikki urheilijat eivät ole tyhmiä lukuaineissa ja päinvastoin. Onko kyse siis vain harjaanjohtavista ja vääristyneistä yleistyksistä? Ei aivan, sillä niillä on väliä kuten Hesarinkin artikkelista huomaa. Koululaitosta, ja tällä kertaa koululiikuntaa muokataan johonkin suuntaan ja tämä suunta ei taatusti ole sellainen joka suosii vilkkaita, liikunnallisia ja kilpailullisia nuoria. Suurin joukko tällaisista nuorista on edelleen poikia. Sellaisia kuin minä olin.

Minä inhosin jos liikuntatunneilla tehtiin mitään ei kilpailullista. Minä tykkäsin perinteisistä joukkuelajeista ja siitä että pisteet laskettiin. Siitä että voittoa haluttiin ja että sitä myös tavoiteltiin, aina. Välillä liiankin lujaa. Siinä monet hintelämmät ja ei niin urheilulliset saivat taatusti kärsiä, jos ei nyt suoranaisesta kiusaamisesta (jota sitäkin tapahtui) niin ainakin siitä, että oli yksi laji jossa he eivät puolestaan pärjänneet, liikunta.

Ymmärrän sen, että liikuntatunnit ovat olleet monelle nuorelle tuskainen paikka. He eivät kuulu tähän urheilulliseen ja kilpailulliseen joukkoon. Urheilu on fyysistä ja heidän fysiikkansa sai tuntea puutteensa. Siitä on jäänyt monelle urheilunvastaisia muistoja lopuksi ikää. Toisaalta, jos liikuntatunnit muutetaan sellaisiksi että kilpailullisuus ja rajuus poistetaan, sukupuolet sekoitetaan, se jättää ulkopuolelle ison joukon poikia joille juuri toisten samanikäisten poikien välinen raju kilpaurheilu on ainoa asia jossa he voivat loistaa. Ainoa asia johon he suhtautuvat intohimoisesti, osaten ja ylpeästi. Osalle tästä joukosta kaikki lukuaineet ovat tuskaa. Ja sillekin osalle joka lukuaineissa pärjää, on liikuntatuntien kilpailullinen viritys ja totaalinen energian kulutus keskeinen osa kouluviikkoa, jotain mitä odotetaan yhtä innolla kuin kesälomaa.

Tämä kuitenkin nähdään nykyään vääränlaisena suhtautumisena liikuntaan. Liikunnan pitää olla jotain ei kilpailullista, psyykkistä ja sosiaalista toimintakykyä edistävää, sukupuoletonta, fyysiset ja biologiset erot hämärtävää. ”Oppilaiden välisillä fyysisillä ja biologisilla eroilla olisi entistä vähemmän väliä vuonna 2016, kun uusi opetussuunnitelma otetaan käyttöön.” Kuitenkin lukuaineissa edelleen annetaan numeroita ja näin ollen erotellaan oppilaita psyykkisten ja biologisten ominaisuuksien perusteella? Samaa ei kuitenkaan missään nimessä saa tehdä liikuntatunneilla, koska silloin väärät oppilaat voittavat?

Koulusta on pikkuhiljaa muodostumassa paikka jossa suositaan lähes poikkeuksetta perinteisesti tyttömäisinä pidettyjä piirteitä. Rauhallisuutta, hiljaisuutta ja kunnollisuutta. Jopa siihen asti, että lukemisessakin tyttöjen perinteinen romaaniharrastus on parempaa kuin poikien suosimat sarjakuvat, vaikka molemmat ovat lukemista. Elokuvaharrastuksessa draamat ovat tietenkin parempia ja älykkäämpiä kuin toimintapätkät, totta kai. Onneksi vilkkaille pojille on sentään liikunta, vaan eipä olekaan. Siitä karsitaan pois kilpailullisuus ja keskitytään edistämään psyykkistä ja sosiaalista toimintakykyä sen sijaan että tehtäisiin helvetisti maaleja.

Urheilu on vienyt monet hyvät juopot mennessään? Näin oikeasti on. Mutta mikään lenkkeily tai reipas kävely hyvässä seurassa tätä ei ole tehnyt. Sen on tehnyt intohimoinen urheiluharrastaminen. Sellainen jossa on kilpailtu, voitettu ja hävitty. Sellainen urheilu vie mukanaan vielä tänäkin päivänä monet mahdolliset juopot ja autovarkaat, luojan kiitos. Se että me yhteiskuntana muutumme yhä pehmeämpien arvojen kannattajiksi (toisten alaspolkeminen älyllä tai rahan voimalla on tietenkin pehmeää ja sallittua), ei muuta ihmisen biologiaa.

En tarkoita että biologisesti kaikki tytöt olisivat hiljaisia huoltajia ja pojat kiivaita metsästäjiä, se on sudenkuoppa. Sudenkuopan reunalta voi kuitenkin huomata pelkästään tarkkailemalla, että ei se myöskään ole täysin tuulesta temmattu väite. Esimerkki: kaikki tuntuvat hyväksyvän väitteen, jonka mukaan kouluikäiset tytöt ovat psyykkisesti samanikäisiä poikia edellä, yli täysi-ikäisyyteen asti. Tämä hyväksytään faktana, ja silti tai juuri siksi koulujärjestelmä rakennetaan palvelemaan juuri näitä tyttöjä? Lopputuloksena saadaan nykyinen tilanne jossa poikien kouluarvosanat laahaavat yhä enemmän tyttöjen perässä ja samaan aikaan koulupudokkaista valtaosa on poikia. Tiedetään että järjestelmä ei suosi sukupuolettomuutta, eikä ainakaan poikia, vaan tyttöjä, mutta tähän ongelmaan ei haluta puuttua. Halutaan puuttua liikuntatuntien ongelmaan, siihen että iso osa pojista tykkää liikunnasta ja vieläpä rajusta kilpailusta. Tykkää fyysisesti vääntää, ottaa mittaa, hikoilla testosteroniylijäämänsä pallokentän nurmeen. Tällainen primitiivisyys on poistettava koulujärjestelmästä, sillä evoluutio on luonut meistä (viimeisen 20 vuoden aikana) kaikista pohjimmiltaan rauhallisia ja hiljaisia lukutoukkia, joille pitää lyödä diagnoosi otsaan jos paini maistuu vielä 15-vuotiaana. Toki myöhemmässä elämässä suositellaan kaikille kovaa kilpailua joka elämänalueella, mutta se pitää ilmentyä henkisenä kieroiluna, huijaamisena, verkostoitumisena ja pyrkyryytenä, ei fysiikkana. 1800-luku on mennyt.

Osa tytöistäkin tykkää kilpailla? Niin tykkää ja tähän opetuspäällikkö Kyllönen näkeekin ratkaisun: ”Hän ja rinnakkaisluokkaa opettanut kollega jakoivat usein liikunnanopetuksen niin, että toinen opetti toista lajia ja toinen toista samaan aikaan. Oppilaat saivat itse päättää, kummalle tunnille he menivät. Tämä toimi hyvin, etenkin liikunnassa lahjakkaat tytöt hyötyivät.”

Niin, etenkin liikunnassa lahjakkaat tytöt hyötyivät. Pojistakin se osa joka ei pidä kilpaurheilusta varmasti hyötyi. Mutta entäpä jalkapalloilijat, jääkiekkoilijat ja kaikki muut jotka haluavat pelata lujaa ja voittaa? He eivät taatusti voi kamppailla samalla intensiteetillä tyttöjen kanssa. Kundien piirissä on edelleen varsin miehekästä vääntää koko fysiikallaan toisen pojan kanssa kaukalossa, mutta teepä se sama tytölle? Saat naistenhakkaajan maineen, 15-vuotiaana. Tästä johtuen peli pehmenee ja alkaa etenemään enemmän läsnä olevien tyttöjen kuin poikien ehdoilla. Näin sen ei pitäisi mennä, mutta näin se menee, uskokaa pois. Tasa-arvosta huolimatta, edelleenkään pojan ei ole mitenkään soveliasta taklata jalkapallossa tyttöä nurmeen. Pitäisikö olla? En tiedä. Voisiko matematiikan tunteja joskus koettaa vetää niin, että ne suosisivat vilkkaita, fysiikkaa uhkuvia miehenalkuja? Ei tietenkään voi! Matematiikka on matematiikkaa.

Niin, ja urheilu oli urheilua.

lauantai 11. lokakuuta 2014

Juoppo vai legenda?


Lemmy Kilmister on juoppo, ei legenda. Näin kirjoittaa Jarkko Fräntilä Sue-lehdessä.

Herra mun Jeesus, Fräntilä on menettänyt järkensä ja suhteellisuudentajunsa kokonaan. Kirjoituksen ydin on, että rock n´roll –elämästään kuuluista Motörheadin nokkamies Lemmy on juoppo, ihan sellainen tavallinen hävettävä alkoholisti, eikä mikään legenda. Lemmyä ei saa, eikä pidä ihailla myyttisenä dekadenssia elämää viettävänä renttuna, vaan hän on ainoastaan juoppo. Ja kuka nyt juoppoa ihailisi?

Minä selitän nyt sinulle Jarkko. Minä kerron mistä on kyse. Vastaan tässä selkeästi ja yksinkertaisesti sinun väittämiisi. Koeta sen jälkeen kirjoittaa artikkeli missä on edes hitunen järkeä. Aloitetaan:

”Kuvitellaanpa, että varastomies joisi itsensä sellaiseen kuntoon, ettei hän pystyisi enää työskentelemään kunnolla.” 

-      No minäpä kuvittelen. Joo, tuttu mielikuva. Miten tämä varastomiehen alkoholismi ja sen aiheuttama työkyvyttömyys liittyy Lemmyyn? Lemmy ei ole varastomies, Lemmy on rocktähti. Jos Lemmy olisi varastomies, hän saisi potkut, mutta kun hän ei ole, vaan hän on rocktähti, niin hän ei saa potkuja. Ymmärrätkö?

”Mikäli tavallinen duunari kittaisi lekallisen viskiä päivässä häntä kuvailtaisiin säälittäväksi alkoholistiksi, jonka elämä on luisunut raiteiltaan jo aikapäiviä sitten. Lemmyn tapauksessa asia oli päinvastoin.”

-      Näin on. Tiedätkö miksi? Siksi että Lemmy ei ole tavallinen duunari, vaan Lemmy on rocktähti. Siksi Lemmyä ajatellaan eri tavalla kuin tavallista duunaria. Lemmy tekee eri asioita kuin tavallinen duunari. Heidän viinanjuomisensa yhdistää heitä, mutta ei juurikaan mikään muu. Siksi heistä ajatellaan eri tavalla. Ihmiset eivät fanita duunareita (paitsi sinä?), vaan rocktähtiä.

Onko sinusta muuten ylipäänsä mukavaa, että ihmisiä kuvaillaan säälittäviksi alkoholisteiksi? Sekö on se oikea kohtelutapa?

”Lemmyn juomisesta tuli kuitenkin yhtä legendaarinen osa Motörheadin folklorea kuin Ace of Spadesista. Lemmyn juominen oli hyväksyttyä, sillä Lemmy on rocktähti. Rocktähtien kuuluukin olla ulkopuolisia, jotka eivät piittaa yhteiskunnan moraalikoodeista ja säännöksistä.

Lemmyn tapauksessa ongelma on kuitenkin se, ettei hänen juomisestaan ole koskaan kirjoitettu kriittisesti. Lemmy on alkoholisti, jonka elämä on tämän addiktiosta huolimatta aina näyttänyt häntä ihaileville jollakin tapaa katu-uskottavalta ja coolilta.”

-      Ongelma on että hänen juomisestaan ei ole koskaan kirjoitettu kriittisesti? Mitenkä niin? Mitenkä niin se on ongelma? Kenen ongelma? Lemmyn ongelma? Ja vaikken tosiaan ymmärrä miksi, niin luojan kiitos sinä muutat kurssia ja kerrot. Sinä kerrot meille että Lemmy on juoppo ja juoppous on huono elämäntapa. Kiitos, en ole koskaan aikaisemmin kuullutkaan. Laitetaanpa korvan taa.

Alkoholisti, jonka elämä on aina näyttänyt häntä ihaileville katu-uskottavalta ja coolilta? Niin on. Viinan kanssa sekoilu on katu-uskottavampaa kuin kaurapuuron syöminen. Niin se vaan on, ja siitäkin huolimatta että kaurapuurossa on enemmän kuituja kuin viinassa, sinä et muiden puolesta päätä mikä on coolia ja mikä ei. Äitini mielestä minulle sopisi paremmin lyhyt ja siisti tukka, mutta minun mielestäni taas ei. Arvaa kuka päättää minkälaista tukkaa Luukkonen diggaa? Sinä, mun mutsi, vai minä? Lemmy?

”Mikäli Lemmy olisi ollut normaaleissa päivätöissä käyvä duunari samoilla elämäntavoilla, ei hän koskaan olisi pitänyt työpaikkaansa paria viikkoa kauempaa. Toisaalta eipä hän väitetyillä elämäntavoillaan luultavasti koskaan olisi töitä saanutkaan.”

-      Näin on. Kävipä Lemmylle munkki että ei joutunut normaaliin päiväduuniin. Onneksi nyrjähti rocktähdeksi, saa pitää edes työpaikkansa. Miksi sinä Jarkko vertaat koko ajan Lemmyä normaaliin varastoduunariin ja vinoilet kun – kas vitun kummaa – huomaat että Lemmyn hahmo sijoitettuna varastomiehen haalariin ei oikein toimi? Jos minä vertaan alakoulun opettajaani ja Demis Roussosia, niin eihän siitä oikein muuta löydä kuin ristiriitaa. Joten kumman pitäisi muuttua, opettajan vai Demiksen? Ja miksi?

”Kun addiktista tulee legenda, hänen käytöksensä vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen. Se, että Lemmy on elämänsä aikana juopotellut legendaarisia annosmääriä on määritellyt rockmusiikkia ja siihen liitettyjä myyttisiä piirteitä aivan liian kauan.”

-      No onneksi sinä Jarkko pistät tämänkin ikävän rockmusiikin sivupolun aivan uusiksi. Enää ei ihmiset pidä rokkareitten renttuilua siistinä. Nyt jengi alkaa oikeesti pitää savuttomuutta ja urheilua ykkösjuttuna. Jaggerkin lenkkeilee.

Jälleen kerran Jarkko. Sinä et päätä mitkä myyttiset piirteet rock-musiikissa on siistejä, miten kauan ne on siistejä, ja milloin niiden aika on mennä pois. Se että sinä vanhenet ja keskiluokkaistut, ei tarkoita että kaikki muut tekevät niin. Vanhenemisessa ja keskiluokkaistumisessa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta jos vaatii muiden muuttuvan mukana, ja etenkin, jos on niin harhaisessa tilassa että vaatii tätä nyt joka jätkä lenkille ja hymyilemään –moodia jopa maailmankuuluilta rocktähdiltä kuten Lemmy Kilmisteriltä, on aika ottaa lääkkeet. Luuletko sinä oikeasti että Lemmyä kiinnostaa sinun mielipiteet terveistä elämäntavoista? Luuletko että sinä päätät muiden puolesta mikä milloinkin on coolia ja siistiä? Että nyt kun sinä olet herännyt ajatukseen jonka mukaan parasta musiikkia, viihdettä ja rock n´rollia tarjoaa perusduurari-varastomies, niin kaikki muutkin ovat samaa mieltä? Kyllä minä jostain syystä vain mieluummin diggaan Morrisonia kuin naapurin putkimiestä. En kyllä jumalauta tiedä miksi!

” Lemmy on juoppo, eikä alkoholistin elämä ei ole millään tavalla ihailtavaa.”

-      Byrlhyyyyy! Opetusvideosta päivää. Alkoholistin elämä ei ole millään tavalla ihailtavaa? Oletko sinä tosissasi? Et sinä sitä saatana päätä! Ja ymmärrätkö sinä siellä oikeaoppisissa jumppaajan aivoissasi, että ehkä ihmisiä määrittää muutkin asiat kuin juominen? Että ihmiset voivat samaan aikaan olla useita eri asioita? Joku voi olla samaan aikaan juoppo, mutta silti mukava jätkä, hyvä kortinpelaaja ja intohimoinen karaokelaulaja. Häntä ei siis pelkästään määritä juoppous. Juoppous on yksi osa hänen elämästään.

Jos sinä haluat digata Herreyssiä ja New Kids On The Blockkia niin siitä vaan. Ei Elastinenkaan mitään juo ja hyvin tuntuu levyt myyvän. Ihmettelen kyllä välillä että pitävätkö ihmiset Elasta siksi että hän ei juo, vai siitä huolimatta. Joka tapauksessa, annan heille oikeuden päättää ihan itse.

maanantai 6. lokakuuta 2014

Matkailu avartaa?


Matkailu avartaa? Tuskin. Tässä sloganissa on omituisia ulottuvuuksia. Matkailu avartaa, mutta ei mikä tahansa matkailu, tai minne tahansa matkailu, tai kenen tahansa matkailu, tai matkailu ylipäänsä.

Viime viikolla Helsingin kaupunginjohtaja Jussi Pajunen mollasi lähiöitä ja niiden rappeuttavaa kapakkakulttuuria. Mollaamisesta nousi kohu ja Jussi päätti hieman avartaa itseään. Hän matkusti lähiöön ja lähiörappion ytimeen, kantabubiin. No, avarsiko tämä matka Pajusta? Tuskin. On nimittäin niin että lähiöihin matkustelu ei todellakaan avarra ketään, Pajusenkin tapauksessa kyseessä oli parempaan yhteiskuntaluokkaan kuuluvan ihmisen setämäinen päänsilittelyretki niiden juoppojen idioottien kotiin. Vaikka se oikeasti voisikin avartaa Pajusen maailmaa, ei se avarra, sillä matkustuskohde oli väärä ja matkustaja oli väärä.

Minkälainen matkustaminen sitten avartaa? Ulkomaanmatkustaminenko? Kyllä ja ei. Jos matkustaa Teneriffalle, ei tasan avarru mikään. Mutta jos taasen matkustaa Prahaan, niin saattaa jo hieman arvartaakin, jos on oikea matkustaja. Jos miesporukka lähtee ryyppy– ja huorareissulle, on aivan sama mihin maailmanääriin menevätkin, mikään ei avarru. Jos yliopistonainen matkustaa Helsingistä lappiin nuuskimaan avaraa luontoa, retki on taatusti avartava. Miksi?

Siksi että tämä matkustamisen avartava vaikutus ei usein perustu siihen että matkustaja avartuisi, se perustuu siihen miten muut ihmiset tämän matkustamisen ja matkustajan kokevat. Mikä on minäkin aikana avartavaa ja kuka on ihminen joka ylipäänsä voi avartua. Ei lähiön juntit avarru koskaan vaikka matkustaisivat sata kertaa vuodessa Nepaliin. Juntit ovat juntteja Pariisiissakin. Eikä Pajunen avarru lähiöretkestä, koska asenne on väärä, asenne ei avarru tai muutu.

Sama koskee matkustuskohdetta. Hieman vuosikymmenestä riippuen meillä on kirjoittamattomia sääntöjä avartavista matkustuskohteista. Jo kultaisella ysärillä kävi ilmi että rantalomakohteet ovat aika jurpoja matkakohteita, eikä niihin matkaava tasan avarru vaan on esimerkki idioottituristista. Viime aikoina rantalomailu on taas muuttunutkin siistiksi ”läpällä mennään Inglesiin” –touhuksi, joten periaatteessa siitä voi avartuakin. Jos vaan ymmärtää retken itseironian.

Kotimaassakin voi avartua, mutta myös siinä kannattaa olla kohteen valinnassa tarkkana. Oulu ei ole lappi ja ryyppääminen on hauskaa, ei avartavaa. Matkustuksen avartava vaikutus perustuu siihen, että matkaaja on avara ihminen. Avarakatseinen ihminen avartuu matkustellessa, lukiessa, telkkua katsellessa ja jopa ruokakaupassa. Hän on sellainen. Sisäänpäin kääntynyt pelokas juntti ei avarru missään vaikka kuinka yrittäisi. Siksipä moni suomalainenkin matkaaja palaa jokavuotiselta kesälomareissultaan takaisin Suomeen yhtä rasistina ja siirtomaaisäntänä kuin aiemminkin. Saattaa jopa olla, että setelitukun voimalla juoksutetut paikallisapinat vain vahvistavat valkoisen miehen ylivoimaista voittaja-asennetta entisestään. Eikä mitään opita, eikä mikään avarru.

Matkustelu onkin siis hienovaraista puuhaa ja moisen ”matkailu avartaa” –valheen levittäminen pitäisi lopettaa tykkänään. Kaikki tietävät että yksin lapin perukoilla ikänsä asuva saamelaisoriginelli on aivan eri puusta veistetty kuin lähiössä elämänsä viettävä duunari. Kumpikaan ei koskaan matkusta minnekään, mutta silti toinen on juntti ja toinen avartuu koko loppuelämänsä lapin luonnosta, shamaanista pohjoisen hengestä ja ties mistä yhtä huumoripitoisesta pelleilystä.

Näin se vaan menee. Itse en matkusta koskaan minnekään koska olen teidän kaikkien yläpuolella. Olen kolumnisti.