Jubilee

Pojat

Muistan kun pojat pelasivat lukion käytävillä korttia. Pokeria. Pokeri on jo sinällään mukavaa ajanvietettä, mutta kaikki sitä pelanneet tietävät, että varsinainen hauskuus ja jännitys piilee panostamisessa. Ilman sitä pokeri on jalkapalloa jossa ei lasketa maaleja. Siksipä pojatkin pelasivat pokeriaan panoksilla, toki pienillä sellaisilla. 20 penniä, 50 penniä, markka pari, ehkä femma. Homma toimi ja jännitystä riitti. Mutta ikävä kyllä ihmisen kyltymätön luonne on sellainen, että mikään ei jää siihen. Koskaan ei leikki lopu hyvin. Ja aina mennään liian pitkälle. Niin mentiin silloinkin.

Panokset kovenee, kuten sanonta kuuluu. Ja panokset kovenivat. Kun korotuksia tehdään suorassa rahassa eikä pelimerkeissä, panokset tuppaavat kasvamaan. Niinkin pitkälle, että koulupojan kolikkopussi on hetkessä tyhjillään. Seuraava luonteva siirto olikin jokapäiväisen kolikkoarpomisen sijaan pelata lupauksilla, velalla. Pelaan vielä vitosella, mutta maksan sen myöhemmin. Voidaan vaikka merkata vihkoon että kaikki taatusti muistavat.

Tästä alkoi mielenkiintoinen retki. Pojat eivät pelatessaan ja lainatessaan huomanneet erästä perustavanlaatuista talouden seikkaa. Rahaa, eli velkaa. Sopiessaan velkasuhteita, pelatessaan ruutupaperille merkatuilla velkakirjoilla, he samalla hetkellä loivat maailmaan uutta rahaa. Sellaista jota ei vielä suorassa kolikkopelissä ollut. Kolikot olivat jo olemassa, mutta velka ei.

Ja tämä velan kautta keksitty rahamäärä luonnollisesti kasvoi. Kyltymätön ihminen ei pitkään jaksa penneillä pelailla, ja kun velkakirjan kirjoitteluun tottuu, ei sinne mitään 50 pennisiä kannata kirjoitella. Ilman korotuskattoa velkakirjoilla nokitetaan penneillä pelaava pelkuri nurin, siksi pennit muuttuivat markoiksi, markat vitosiksi, vitoset kympeiksi ja kympit satasiksi. Koulupojilla oli enemmän rahaa kuin koskaan aikaisemmin. Ja määrät kasvoivat.

En tiedä mihin tämä pelaaminen päättyi. En tiedä menikö pojilta velkojen vuoksi kaveruussuhteet. En tiedä joutuivatko aikuiset puuttumaan touhuun. Konkretisoituivatko velat? Pitikö satasia ja tonneja oikeasti maksaa takaisin jollekin? Mistä rahat hommattiin? Hommattiinko niitä, vai sovittiinko rahojen vastineeksi jotain konkreettia? Tavaraa? Siirtyikö jonkun mopo toisen haltuun? En tiedä, mutta sen tiedän, että niin kauan sitä rahaa oli olemassa, kun joku siihen uskoi. Ja kun usko loppuu, loppuu rahakin.

Lyödäänkö ziljoonasta vetoa että olen ennen sinua kaupalla? Missä helvetissä ne ziljoonat nyt ovat?

Kreikka

Hieman samanlaisissa maisemissa liikutaan, kun nykyaikuisten mielestä Kreikan pitäisi maksaa kaikki velkansa takaisin. Nehän ovat meillekin velkaa. Suomalaisille. Me lainasimme niille. Toki meidänkin lainaamamme raha oli lainattu jostain muualta. Markkinoilta? Pankilta? Toiselta valtiolta? Keskuspankilta? No ei sentään keskuspankilta. Se on EU:n säännöissä kielletty. Toki jos joku normaalipankki ostaa valtion velkakirjoja (= antaa lainaa valtiolle) ja keskuspankki ostaa nämä velkakirjat sitten tältä normaalipankilta, sitä kautta voi keskuspankkikin ”lainata rahaa” valtiolle. Sitä kutsutaan kaiketi jälkimarkkinoilla toimimiseksi. Ensimarkkinoilta ei saa keskuspankki ostaa valtion velkakirjaa, mutta jälkimarkkinoilta saa. Se on vähän sama jos minä en saisi lainata Jannelta kymppiä, mutta jos Janne lainaa sen ensin Ristolle ja Risto sitten minulle, niin sitten minä saankin lainata sen kympin. Tosin, jos Risto on tekijämiehiä, ottaa hän välistä oman korkonsa, joten kokonaiskorko kasvaa suuremmaksi kuin suoraan Jannelta lainattaessa, mutta väliäkö sillä nyt on, kun rahaa on. Säännöt on sääntöjä.

Säännöt. Juuri siksi mekin haluamme olla tiukkana Kreikalle. Pitää noudattaa sääntöjä. Ei sovittua saa sopimattomaksi. Sopimuksista pidetään kiinni. Velat maksetaan. Ei käy ”kännissä läpällä” tai ”vitsi vitsi”. Me otetaan tämä tosissaan.

Osa ihmisistä haluaa Kreikan maksavan velkansa takaisin korkoineen päivineen, viimeistä penniä myöten, siksi että se on reilua. Siitäkin huolimatta että missään todellisuudessa Kreikka ei koskaan pysty velkojaan maksamaan. Koko nykyisen säästökuurin ajan Kreikan velkamäärä on vain kasvanut. Silti halutaan olla suoraselkäisiä. Vaikka tiedetään ettei siitä koskaan tule loppua. Ikinä ei niitä rahoja makseta takaisin. Ja vaikka teoriassa maksettaisiinkin, mitä silloin tapahtuisi? Mihin ne rahat menisivät? Suomelle tulisivat? Ranskalle tulisivat? Saksalle? Mutta kun nekin kaikki ovat velkaa. Velkaa pankeille. Sinne menisivät rahat ja entiset miinukset muuttuisivat nolliksi, tilanne tasattaisiin. Kunnes jälleen maailmaan tarvittaisiin rahaa jotta joku voisi myydä jotain, toinen ostaa, kolmas tehdä työtä ja neljäs pelata korttia. Jälleen tarvittaisiin rahaa käytännön toiminnan pyörittämiseen, ja mistä tämä raha syntyisi? Pankin velasta. Se voisi syntyä muutenkin, mutta meidän talousjärjestelmässä on päätetty, että se syntyy pankin velasta. Lukiossa se syntyi poikien omasta päätöksestä ja oli voimassa niin kauan kun joku siihen uskoi ja sitä noudatti. Saatettiinpa pokerivelalla joku laittaa jopa oikein toimimaan. Tekemään fyysisiä tekoja, töitä? Velka on nimittäin maailman vanhin motivaattori. Velalla voi teettää asioita. Velka on maailman vanhin määrääjä. Sen nojalla saadaan ihmiset tekemään mitä halutaan, valtiot tekemään mitä halutaan. Ja niin kauan kuin osapuolet uskovat velkaan, niin kauan velka määrää. Kun kerran jonkun saa kunnon velkakoukkuun, ei markkinamielessä toimivan velkojan kannata koskaan päästää velallista maksamaan velkaa kokonaan takaisin. Niin kauan kuin velallinen on velkaa, niin kauan hän tanssii velkojan tahtiin. Miksi ihmeessä muutoin valtion verorahoilla tuettaisiin yksityisten ihmisten asuntolainoja? Verorahoilla siis kannustetaan lainanottoon? Halvalla aravalainalla saatiin duunaritkin aikoinaan ottamaan velkaa, eli nöyriksi. Kannattaa siis pitää olosuhteet sopivina, korot sopivina, säännöt sopivina.

Säännöt

Kuka muuten päättää säännöistä? Se joka on velkaa, vai se jolle ollaan velkaa? Hölmö kysymys. Raha on valtaa ja valta rahaa, näin ollen velkoja päättää aina, ja juuri siksi valtiot eivät koskaan tule maksamaan velkojaan takaisin.

Nordea-pankki ilmoitti minulle viime vuonna internetissä yksipuolisesti, että tilini korko on tiputettu nollaan, minun ei tarvitse tehdä mitään. Voinko minä puolestani ilmoittaa, että pankkilainani korko tippuu myös nollaan ja itse asiassa velka puolitetaan? En voi.

Velkoja päättää säännöt. Jopa valtionkin tilanteessa. Velkoja voi kertoa millaista elämää velallisen valtion on elettävä. Missä säästettävä, mihin sijoitettava, mistä leikattava. Velallinen valtio tekee, tai itkee ja tekee. Muut valtiot painostavat mukana. Sääntöjä on noudatettava!

Vaikka. Onhan sitä velkoja nollattu aiemminkin. Sotien jälkeinen Saksa oli valtavissa sotaveloissaan, eikä olisi käytännössä koskaan pystynyt maksamaan niitä takaisin. Velka olisi kurjistanut maan ja sen kansalaiset kurimukseen ”pakollisten leikkausten” myötä. Kurimus olisi tuottanut lopulta vihaa, vallankumousta, kenties kolmannen maailmansodan. Päätettiinkin että ehkä ei ole velka sen väärti ja leikattiin siitä aimo lohko pois. Lisänä Saksa sai vielä mittavan jälleenrakennus- ja investointituen. Tuosta vaan, kunhan päätettiin.  

Mutta nyt ei päätetä, nyt pidetään ”sopimuksista” kiinni. Kreikan velkamäärät, ja oikeastaan muidenkin valtioiden velkamäärät ovat saavuttaneet jo niin surkuhupaisia tasoja, että välillä oikeasti ihmettelen kuka tähän enää uskoo? Maailmassa on enemmän velkaa kuin rahaa, mutta silti velka on muka maksettava takaisin? Kenelle ja miksi? Ja mitä kaikkea tämän ikuisen velan nojalla teetetäänkään? Kuka tästä hyötyy? Mihin kaikki raha valuu? Pitäisikö aikuisten tulla väliin?

Jos pankeilla on oikeus luoda uutta rahaa velan kautta ja tehdä yksityisenä yrityksenä siitä voittoa, miksi ei minulla olisi? Onko minulla? Pelataanko korttia?