torstai 11. heinäkuuta 2013

Rakkaudesta ruokaan

Rakkaudesta ruokaan, vanhentunut sanonta. Nykyään ei rakasteta ruokaa, vaan halutaan rakastella ruokaa. Halutaan ottaa se rajusti, takaapäin. Halutaan leikitellä sillä, lipoa huulia, kuvata sitä, katsoa sitä ja kiihottua siitä. Sellaista on ruoanlaitto tänä päivänä.

Ruoan harrastaminen, ruokaravintoloissa käyminen, intohimoinen suhtautuminen ruokaan on 2000-luvun ilmiöitä. On kulinarismia harrastettu toki aiemminkin, mutta nykyään se on ensimmäistä kertaa koko kansan huvi, varsinkin täällä Suomessa. Kaukana ovat 80-luvun sunnuntaikyljykset, duunariperheiden pyhäherkut. Kyljykset sopivat enää korkeintaan arkiruoaksi.

Jaakko Kolmonen opetti meidän syömään pettua ja sahajauhoja. Ei hienosteltu, kunnioitettiin ruokaa ja kunnioitettiin aina nurkan takana vaanivaa nälänhätää. Ei hötkyilty. Juha Mietokin söi Suomalaista perusruokaa. Ihmiset söivät elääkseen, ei toisinpäin.

Suomalaiset vierastivat ravintolassa ruokailua ja siellä käytiin viettämässä aikaa vain harvoissa merkkitapahtumissa. Ravintolaruoka, tai ylipäänsä tavallisesta lihakeitosta poikkeava ruoka, oli juhlahetkiin. Vain yritysjohtajat kävivät lounailla, muut söivät kotona, kunnon ruokaa.

En tiedä mikä aiheutti Suomessa ruoanlaitto- ja nautiskelubuumin, mutta lukuisilla kokkiohjelmilla on varmasti jotain tekemistä asian kanssa. Ja eipä sen väliä kenen syy, eihän ruoanlaitossa ja ruoasta nauttimisessa mitään väärää ole. Kivahan se on syödä kivaa ruokaa, itsekin pidän.

Ehkä tämä on nyt sitä Eurooppalaistumista. Eurooppalaistumista rankalla kädellä. Me pohjoiset pelkkää muikkua ja ohraa syöneet kansat otamme kiinni tuhatvuotiset ruokakulttuurit, kunnon rytinällä. Me emme pikkuhiljaa opettele, kehity ja totu. Me emme luo vuosisatojen aikana kulttuuria missä alhaisinkin talonpoika ja korkein kirkkoherra arvostavat yhtä lailla Camembertin tuoksua, vailla mitään elitismiä.

Me ryntäämme kauppahallien kalatiskeille kamerat heiluen, tilaamme isoon ääneen etanoita, teemme työpaikkaevääksi merkkaavasti nautaa Bearnaiskastikeessa ja kirjoitamme runoja jälkiruoille. Näiden fanfaarien lisäksi, ikävä kyllä, me myös moukkamaisuuttamme arvostelemme makaronilaatikkoa jos siinä ei ole jotain uutta twistiä, nauramme makkaraa grillaavalle, loukkaannumme jos joku ottaa kalan kanssa kaljaa tai punaviiniä, pilkkaamme ja vähättelemme ihmisiä jotka kokevat vain syövänsä nälkäänsä.

Me kirimme ja kirin aikana ei ole aikaa pysähtyä. Siksi kotimaisessa ruokapornossa itse syöminen ei ole keskiössä. Keskiössä on metelin pitäminen, kuvien ottamien, bloggaaminen, näyttäminen, näyttäytyminen. ”Jokaisellahan on kotona varmasti sahramia”, sanoo näyttelijä television Helppoa ruokaa poikamiehille -ohjelmassa. Tietäen että suurimmalla osalla ei ole, mutta pitäisi olla.

Niin kauan kuin ruoanlaitto on meille elitistinen harrastus, se on elitistinen harrastus eikä ruokakulttuuri. Niin kauan kuin Facebookin ruokapäivityksissä on mieluummin flambeerattua kampasimpukkaa kuin perunamuusia, se on elitismiä. Niin kauan kuin ylipäänsä pitää laittaa jotain ruokapäivityksiä, on hyvä ruoka meille arjesta vieras poikkeus. Me emme Ranskalaiseen tapaan sattumoisin poikkea kahvilassa leivoksella, me Twiittaamme siitä, välittömästi: ”Minä syön pullaa!”

Halutaan siis näyttää joltain, sen sijaan että oltaisiin jotain.

Tällainen on merkki huonosta itsetunnosta ja juurettomuudesta. Meillä on juuret, mutta me emme pidä juuristamme. Me haluaisimme että juuremme olisivat kuningaskunnan juuret, kultivoituneet, runolliset, jälkiruokaiset. Meidän juuremme ovat kuitenkin viinassa, väkivallassa ja mykkyydessä.

Kun häpeää menneisyyttään eikä ole itseluottamusta, hienokin asia kuten ruoanlaitto, tehdään väärin; erotellen, poissulkien, elvistellen ja kaikentietävästi. On vain meitä uuden polven lukeneita herkkusuita ja noita vanhan polven juntteja.

Jos olisi itseluottamusta, emme välittäisi niinkään muiden ruoista, vaan omistamme. Puhtaasi söisimme ja nauttisimme, rakkaudesta ruokaan.

Eric Claptonin syntymäpäivä

Luin tässä päivällä Hesaria ja huomioin, että lehdessä toisinaan toivotetaan jollekin maailman merkkihenkilölle syntymäpäiväonnittelut. Tänään vuorossa oli Eric Clapton. Syntymäpäiväonnittelu meni kokonaisuudessaan näin: "Eric Clapton 30.3.1945 Englantilainen sähkökitaristi ja nykyisin kesyksi luonnehdittu aikuisrokkari. Kukoistuskausi 1960-luvun lopussa Cream-yhtyeessä. Tunnetaan ikivihreästään Cocaine (1977), joka soi edelleen keskiolutbaarien soittolistoilla."

No vai että hyvää syntymäpäivää Eric Clapton!

Toivotuksessa on kolme lausetta, joista ensimmäisessä päivänsankari mollataan entiseksi sähkökitariksi ja nykyiseksi aikuisrokkariksi. Toisessa lauseessa kerrotaan kieltämättä muutama totuuden sana Cream-yhtyeestä, mutta kolmannessa ja samalla lopetuslauseessa kerrotaan Ericin ikivihreästä Cocaine-hitistä, joka "jostain ihmeen syystä" soi vielä joissain keskiolutbaareissa.

Ensinnäkin, Cocaine ei ole Eric Claptonin biisi, vaan J.J. Calen. Tämä tieto ei ole mitään salattua muusikkotietoa, vaan kirjoittamalla Googleen Cocaine, saa ensimmäisenä vastauksena selvityksen kappaleesta. Toiseksi, mikä helvetin syntymäpäiväonnittelu se sellainen on jossa pääsääntöisesti mollataan päivänsankaria? Aivan perkeleen sama mitä ihmiset ovat mieltä Eric Claptonista, mutta kun hän nyt näyttää olevat tarpeeksi suuri starba päästessään Helsingin Sanomien synttärionnittelujen kohteeksi, voisi kai sitä nyt sitten merkkipäivänä kyseistä merkkihenkilöä onnitella edes iloisesti?

Vai että kesyksi luonnehditty aikuisrokkari? Se mies on syntynyt vuonna 1945! Saako sitä jossain vaiheessa elämäänsä ihminen ottaa hakaneulan poskesta ja istua kiikkustuoliin? Harvat meistä ovat penttilinkoloita, jotka elävät kahdeksankymppisinä elämänsä radikaaleinta aikaa. 60- ja 70-luvuilla Eric Clapton mullisti kitaransoittoa, rock n´rollia, huumeiden vetoa ja monta muuta elämänaluetta Hendrixin ja Morrisonin tavoin . Hän nyt ei sattunut - Hesarin toimittajan mielestä ilmeisesti "ikävä kyllä" - kuolemaan tähän aikakauteen. Hän jatkoi elämistä ja soittamista. Toki myöhempien aikojen jeesuksen kristuksen biiseistä nyt voi olla montaa mieltä, kuten esmes että paskaahan ne ovat, mutta mitä sitten? Eipä juuri tule mieleen ketään muusikkoa, jonka 50-vuotinen ura olisi täynnä helmiä. Syntymäpäiväonnittelussa sitä kuitenkin kannattaa siihen paskaan kauteen keskittyä?

Sitä paitsi, mitä perkeleen vikaa on keskiolutbaareissa? Mitä perkeleen vikaa on siinä jos lähiön miehet diggaavat Eric Claptonista (eivät muuten diggaa, diggaavat Popedasta)? Eikä missään keskiolutbaareissa mikään Eric Clapton soi. Siellä soi kaikenmaailman nykyaikainen potaska, mikä koostuu joko klarinettisooloa matkivista Amerikkalaisista isorintaisista vinkuleluista, tai suomalaisista hevibändeistä ja mahdollisesti myös suomalaisista iskelmäbändeistä, jotka tosin kuulostavat samalta kuin suomalaiset hevibändit. Siellä ei todellakaan vedetä usein mitään Creamia, eikä edes kokaiinia.

Helvetin nilkkitoimittaja! Minä yritin nauttia oluesta ja lehden lukemisesta, mutta sinä aivoton, ylimielinen, pikkusieluinen ja loukkaava dorka pilasit päiväni. Tähän suruun ei auta muu kuin Eric Hendrixin Milk-yhtye ja heidän superkappaleensa Patience.

tiistai 2. heinäkuuta 2013

Tasa-arvo

Viime vuosina on puhuttu paljon johtotason naisista, tai oikeastaan siitä, ettei moisia juuri ole. On epäreilua ja epätasa-arvoista että naisia ei ole yritysten johdossa.

Tasa-arvokehityksen myötä työpaikka tai asema yrityksen hierarkiassa on yhä harvemmin sukupuolesta riippuvainen. Silti, pomon paikka on monasti miehen. Siitäkin huolimatta, että naiset ovat nykyisin paremmin koulutettuja kuin miehet.

Tätä pidetään syrjintänä. Ja sitä se saattaa ollakin.

Samaan aikaan on kuitenkin hassua, että miesten yliopistokoulutuksen väheneminen ei ole mikään tasa-arvo-ongelma? Kun miehiä oli aikanaan enemmän yliopistoissa, sinne piti saada enemmän naisia. Nyt kun siellä on enemmän naisia ja miesten osuus vähenee, asia on kunnossa?

Naisvaltaisten alojen palkkakuoppaisuutta käsitellään usein tasa-arvon näkökulmasta, mutta miesvaltaisten matalapalkka-alojen ongelmaksi harvoin koetaan miehuus. Kun lehdissä kirjoitetaan koulupudokkaista, alkoholisteista, tai itsemurhaajista, pohdinnat keskittyvät johonkin aivan muuhun kuin tasa-arvoon, vaikka mainitut ongelmat ovat juuri miesten erikoisalaa.

En halua väittää että miehillä menisi huonommin kuin naisilla, enkä myöskään toisin päin. En ylipäänsä usko siihen, että se kenellä menee huonoiten, voittaa.

Miksi sitten miesten ja naisten ongelmiin suhtaudutaan monesti hyvin eri lailla? Miksi naisjohtajien puuttuminen koetaan naisiin kohdistuvaksi syrjinnäksi, mutta pääsääntöisesti miesten kansoittamat vankilat ovat luonnon laki?

Paradoksaalista kyllä, suhtautumisen taustalla on sama eriarvoistava koodisto, mistä juuri tasa-arvokeskustelulla halutaan päästä eroon; miehen ja naisen alkuasetelma - mies on vahva ja nainen on heikko. Mies on toimija ja nainen on toiminan kohde.

Tästä johtuen naisten epätasa-arvo nähdään yhteiskunnallisena ongelmana, tarkemmin sanottuna yhteiskunnan tai jonkun muun tahon aiheuttamana, kun taas miesten epätasa-arvo nähdään miesten itsensä aiheuttamana.

Tällainen ero suhtautumisessa ei itseasiassa ole naista puolustava ja miestä sortava, vaikka ensisilmäyksellä näin saattaisi luulla. Siinä sorretaan tasapuoleisesti molempia sukupuolia.

Mies tekee aina itse omat mokansa, koska mies on aina pystynyt tekemään itse omat asiansa. Mies on aina voinut päättää, ottaa vastuuta ja tehdä mitä haluaa. Siksi mies on nytkin aivan itse tehnyt mitä haluaa, halunnut juoppona ja lukutaidottomana linnaan? Mies on vahva, eikä tarvitse apua.

Nainen puolestaan on aina teon kohde. Nainen aina uhrina kärsii kun palkka on pieni, kärsii kun pojat eivät ota pomon hommiin ja kärsii kun jogurttimainoksessa on hyvännäköinen neito bikineissä. Nainen ei itse ole koskaan toimijana, kuten ei ole koskaan ollutkaan? Nainen on heikko ja tarvitsee apua.

Todellisuudessa miehet eivät aina ole vahvoja, eivätkä naiset aina heikkoja. Me olemme vain niin tottuneet perinteisiin sukupuolirooleihin, että kun yritämme tehdä ”hyvää” tasa-arvon nimissä, onnistumme samalla luokittelemaan naiset holhouksen alaisiksi ja miehet sarjakuvasankareiksi.

Niin kauan kuin naisten ongelmia pidetään vain yhteiskunnallisina ongelmina, joihin on välittömästi puututtava ettei poloisten ja haavoittuvien naisten käy huonosti, naiset ovat aina se heikompi ja alistettu sukupuoli.

Niin kauan kuin miesten ongelmia pidetään vain miesten itsensä aiheuttamina, vetävät miehet avuttomuuteensa pullon viinaa ja narun kaulaan.

Mies ei saa valittaa tasa-arvoasioista, koska valittavat miehet ovat ämmiä.

Naisen nimenomaan pitää valittaa tasa-arvoasioista, sillä sitähän ne naiset ovat, valittajia.

What?

Matti Apunen ja kuurosokeat keppihevoset

Matti Apunen ei pysty kirjoittamaan minkäänlaista tekstiä, ei edes ruokaohjetta, ilman että siinä parjataan laiskoja Suomalaisia jotka hamuavat itselleen syyttä ilmaisia valtion avustuksia, eivätkä viitsi laiskuuttaan tehdä töitä ja menestyä. Kaikki ovat oman onnensa seppiä ja jos menestystä ei tule, vika on aina oma. Vikana on laiskuus, välinpitämättömyys ja ahneus. Näitä ominaisuuksia esiintyy ainoastaan köyhemmän kansanosan parissa.

Luulin jo maailman muuttuneet kun luin Apusen kirjoituksen Shakkimestari Hyötylän erilainen maailma. Apunen kirjoitti Hesarin kolumnissaan koskettavasti ja terävästi Suomalaisista kuurosokeista, heidän vaikeuksistaan, onnistumisistaan ja avuntarpeistaan. Kirjoitus oli toisinaan liioitellun ylistävä ja kehuva, mutta sellainen usein tapaa syntyä tällaisista aiheista. Niin vakavan vamman omaava ihminen vaikuttaa lähes supersankarilta ollessaan esimerkiksi kova shakinpelaaja.

Kirjoituksen loppu kuitenkin paljasti jälleen kerran Apusen luonteen ja kainalossa heiluneen ketunhännän. Apunen kertoo kuinka hyvinvointivaltiomme pitäisi pystyä kustantamaan kuurosokeille kunnon tulkit, koska he ovat täysin riippuvaisia tällaisesta avusta.

Mitä? Apunen vaatii hyvinvointivaltiota hätiin?

Niin siinä luki, mutta sitä se ei tarkoittanut.

Kirjoituksen todellinen funtio käy ilmi tästä: ”Koska kuurosokeita on vain muutama sata, on mahdoton ymmärtää, miksi hyvinvointiyhteiskunnalla ei riittäisi rahaa tulkkiin tai taksiin juuri sen verran kuin nämä ihmiset tarvitsevat. Oikeuksien Suomi käyttää vuosittain miljoonia hyvinvoivien ihmisten lepyttelyyn ja hemmotteluun. Itseään turvottavan hallinnon pyöristysvirheillä voisimme hoitaa kuurosokeiden asiat niin, että Kari Hyötylän ei tarvitsisi enää miettiä, voiko hän astua tänään ovesta ulos.

Miljoonien käyttäminen täysin hyvinvoivien ihmisten lepyttelyyn ja hemmotteluun. Todellisten vähäosaisten riistäminen. Niinpä niin. Tämä on vanha kikka jossa avuntarvitsijalta evätään apu sillä perusteella, että on olemassa joku jolla on suurempi avun tarve. Ja luottakaa minuun, aina löytyy suurempi avun tarve. Siihen koko idea perustuukin.

Listaan alle pari vastaavaa:

- Afrikassa kaikilla ei ole vettä juodakseen ja te valitatte täällä työttömyyskorvauksen suuruudesta!
- Tämän päivän köyhät ovat varakkaampia kuin muinaiset kuninkaat, on kännykät ja jääkaapit!

Apunen ei muuttunutkaan humanistiksi, eikä susi lampaaksi.

Kuurosokeat toimivat tarinassa keppihevosina, Afrikkalaisten nälänhätälasten sijaisina. Heillä menee todella huonosti, tai ainakin heidän lähtökohtansa ovat kuin toisesta maailmasta. Heidän ongelmansa ovat valovuoden päässä fyysisesti terveen pitkäaikaistyöttömän ongelmista. Johtopäätös = pitkäaikaistyöttömällä ei ole ongelmia! Hänen auttamisensa on hyvinvoivan ihmisen lepyttelyä, hemmottelua.

Kun vaihdetaan konteksia, vaihdetaan todellisuutta:

Maistuuko kuravesi? Ei maistu. No ei tietenkään, ellei satu vaeltamaan kolmatta päivää aavikolla ilman juomaa. Silloin maistuu kuravesi kaikille. Enää tarvitaan vain aavikko, ja Matti sen meille hoitaa.

Teen tähän loppuu lyhyen suomennoksen Apusen kirjoituksesta, niin ei tarvitse kaikkien lukea koko roskaa Hesarista:

Lopettakaa köyhät se turha marina ja suostukaa orjuuttamaan itsenne suuryritysten ja pankkien tahdottomiksi alaisiksi loppuiäksenne. Jos teille tulee se harhainen tunne, että teitä kohdellaan epäreilusti, muistakaa keskitysleirien vangit ja nykyajan kuurosokeat, heihin verrattuna te voitte kuin kuninkaat, joten pää kiinni!