Ainoat tahot joille ymmärrystä on herunut, ovat sivulliset
pienyrittäjät joiden viattomat ikkunat ovat särkyneet nuorisolaisten
sekobileissä. ”Joku kunnon kansalainen joutuu senkin ikkunan työllään
maksamaan.” Niinhän se on. Ei korjaannu ikkuna ilmaiseksi. Oliko sen rikkominen
siis asian väärti? Mikä oli asia? Oliko asiaa? Saako sellaista asiaa ylipäänsä
olla minkä vuoksi voi rikkoa toisen omaa?
Paikkojen palasiksi pistäminen on pääsääntöisesti nähty
hölmönä. Miten pienyrittäjän ikkunan rikkominen muka auttaa yhteiskunnan
huono-osaisten asemaa? Tämän tyylisiä kysymyksiä vilisee sosiaalisessa
mediassa. Eihän jonkun omaisuuden rikkominen auta mitenkään siihen että meillä
on leipäjonoja? Siinähän menee vain rahaa hukkaan?
Minä mietin näitä kysymyksiä ja näkemyksiä, ja mieltäni
painoi. Aluksi en saanut kunnolla hahmotettua mikä siellä riivasi. Joku
epäloogisuus, mutta mikä? Miksi nämä kysymykset osuvat tavallaan ytimeen, mutta
samaan aikaan ovat aivan metsässä? Voisiko kukaan selventää? Voisi. Mauno
Koivisto.
Kun olin yläasteella, meillä oli presidenttinä Mauno
Koivisto. Rauhallinen tolkun mies, arvokas mies. Eräällä koulutunnilla opettaja
kertoi meille tarinan Maunosta. Mauno oli kertomuksen mukaan paljastanut
rauhallisesta ja pidättyvästä luonteestaan yllättävän piirteen,
äkkipikaisuuden. Mauno ja Tellervo olivat riidelleen kotona ja jossain
vaiheessa tilanne oli äitynyt niin reunalle, että Mauno oli kiskaissut
posliinilautasen paskaksi lattialle. Perkele! Niin jyrkäksi oli mennyt että
vakaa ja turvallinen presidenttimme, sotiemme veteraani, pisti säleiksi
lautasen. Olipa vimmainen hetki.
Miten tämä presidentin irrationaalinen voimannäyttö sitten liittyy
lätkämaila kädessä heiluviin juoppolalleihin? Juuri teon epäloogisuuden kautta.
Tarina ei kertonut Maunon ja Tellervon riidan syytä, mutta
sillä ei ole väliä. Edes sillä, onko tarina tosi, ei ole väliä. Voi varmuudella
sanoa, että vaikkemme tiedä riidan syytä, lautasista tai niiden kestävyydestä
siinä tuskin riideltiin. Lautasen rikkominen oli epälooginen, inhimillinen
teko. Täysin tunteen vallassa tehty. Täysin järjestä irroitettu. Tunteen
puuskassa tehty. Mauno oli ajettu niin nurkkaan, että sieltä ei päässyt enää
järjen reittiä pois. Järjen reitillä neuvotellaan, argumentoidaan, ollaan
järkeviä. Se reitti oli nyt kuitenkin ummessa. Jäljelle ei jäänyt kuin tunteen
reitti. Tunteen reitti toimii hallitsemattomasti, vailla järkeä. Silti sitä
käytetään joskus. Silloin kun ei muita keinoja enää ole. Silloin kun ihminen on
ajettu nurkkaan. Silloin rikkoontuu lautaset. Silloin rikkoontuu joskus jopa
viattoman pienyrittäjän ikkuna.
Jos Tellervo kuittasi rikotusta lautasesta Maunolle ”Mitäs
tuo lautasen rikkominen tähän asiaan auttaa”, syyllistyi presidenttimme vaimo
vähättelyyn. Tietoiseen harhaanjohtamiseen ja kiusaamiseen. Tellervo tiesi,
kuten me kaikki tiedämme, että rikottu lautanen ei ole järjellisessä yhteydessä
riidan aiheeseen, se on tunteellisessa yhteydessä. Se on merkki rajasta, jonka
ylitettyämme astumme tuntemattomalle alueelle. Tunteiden valtamereen. Paikkaan
jossa on kaunista ja tyyntä, delfiinit leikkiä lyö ja merihevoset ilakoi.
Toisinaan kuitenkin myrsky nousee ja kaiken allensa murskaa. Tunteiden
valtameressä on ihanaa ja hirveää. Kaikki ovat siellä käyneet ja menevät joskus
vastaisuudessakin.
Jos kerta näin on, miksi niin monet meistä väittävät ettei
moista paikkaa ole lainkaan? Miksi me haluamme väkisin perustella tunteellisia
tekoja järjellä ja saattaa ne näin naurunalaisiksi? Tahallaan. Vaikka me kaikki
sisimmässämme tiedämme mistä on kyse, jos vain haluamme tietää. Jos haluamme
nähdä syyn huligaanin ikkunan rikkomisessa, me näemme sen myöntämällä tunteiden
valtameren olemassaolon. Jos haluamme asettaa teon ja tekijän naurunalaiseksi,
käsittelemme asiaa järjen vinkkelistä. Tutkintatapamme siis valitsee
lopputuloksen.
Väliin mahtuu toki muitakin totuuksia, kuten se että ehkä
osa mielenosoittajista on vain kännisiä urpoja. Tai se, että kyllä tunteitaankin
pitää jollain tasolla pystyä hallitsemaan. Silti, on lapsellisen typerää kysyä
mitä järkeä on paikkojen rikkomisessa. Kaikki me tiedämme ettei siinä mitään
järkeä ole, siinä on tunnetta. Onko se tunne oikeutettu? Voiko sille tehdä
mitään? Pitääkö tehdä? Siinä on kysymyksiä mitä voisi asian yhteydessä kysyä.
Minusta välillä tuntuu, että me haluamme järjen kautta
pilkata nuo huligaanit mitättömiksi, sillä meitä oikeasti pelottaa että
niillähän voi jumalauta sentään olla joku syykin tuolle toiminnalleen, ja että
se syy on pelottava, vaikeasti hallittava tunteiden valtameri. Paikka jossa me
kaikki olemme käyneet.
Meitä pelottaa että osa meidän teoistamme on saattanut johdattaa ne nuoret sinne meren syövereihin. Ja nyt kun ne kilpaa siellä Maunon kanssa rikkovat posliinia, me hölmöt kyselemme että mitä järkeä tuossa on.
Meitä pelottaa että osa meidän teoistamme on saattanut johdattaa ne nuoret sinne meren syövereihin. Ja nyt kun ne kilpaa siellä Maunon kanssa rikkovat posliinia, me hölmöt kyselemme että mitä järkeä tuossa on.