sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Mauno Koiviston lautanen

Parin viime vuoden aikana meille on syntynyt uusi ilmiö itsenäisyyspäivän juhlintaan. Anarkismi. Vai oliko se mielenosoitus? Vai kuokkavieraat? Vai oliko sittenkin vain huligaanit? Juoppohullut? Lapsella on monta nimeä ja niitä käytetäänkin sen mukaan millaisina moisia toimijoita kukakin pitää. Pitääkö heitä nykymenoa vastustavina mielenosoittajina, vai typerinä huligaaneina jotka ovat saaneet liikaa eikä sekään riitä. Pääsääntöisesti media käsittelee ilmiötä epä-älyllisten tollojen meuhkaamisena. Kuokkavieraat eivät ole paljoa ymmärrystä saaneet. Mielenosoituksissa ei ole nähty mitään kovinkaan yhteiskunnallista, enemmänkin niitä on pidetty savuverhona holtittomalle rellestämiselle ja paikkojen rikkomiselle.

Ainoat tahot joille ymmärrystä on herunut, ovat sivulliset pienyrittäjät joiden viattomat ikkunat ovat särkyneet nuorisolaisten sekobileissä. ”Joku kunnon kansalainen joutuu senkin ikkunan työllään maksamaan.” Niinhän se on. Ei korjaannu ikkuna ilmaiseksi. Oliko sen rikkominen siis asian väärti? Mikä oli asia? Oliko asiaa? Saako sellaista asiaa ylipäänsä olla minkä vuoksi voi rikkoa toisen omaa?

Paikkojen palasiksi pistäminen on pääsääntöisesti nähty hölmönä. Miten pienyrittäjän ikkunan rikkominen muka auttaa yhteiskunnan huono-osaisten asemaa? Tämän tyylisiä kysymyksiä vilisee sosiaalisessa mediassa. Eihän jonkun omaisuuden rikkominen auta mitenkään siihen että meillä on leipäjonoja? Siinähän menee vain rahaa hukkaan?

Minä mietin näitä kysymyksiä ja näkemyksiä, ja mieltäni painoi. Aluksi en saanut kunnolla hahmotettua mikä siellä riivasi. Joku epäloogisuus, mutta mikä? Miksi nämä kysymykset osuvat tavallaan ytimeen, mutta samaan aikaan ovat aivan metsässä? Voisiko kukaan selventää? Voisi. Mauno Koivisto.

Kun olin yläasteella, meillä oli presidenttinä Mauno Koivisto. Rauhallinen tolkun mies, arvokas mies. Eräällä koulutunnilla opettaja kertoi meille tarinan Maunosta. Mauno oli kertomuksen mukaan paljastanut rauhallisesta ja pidättyvästä luonteestaan yllättävän piirteen, äkkipikaisuuden. Mauno ja Tellervo olivat riidelleen kotona ja jossain vaiheessa tilanne oli äitynyt niin reunalle, että Mauno oli kiskaissut posliinilautasen paskaksi lattialle. Perkele! Niin jyrkäksi oli mennyt että vakaa ja turvallinen presidenttimme, sotiemme veteraani, pisti säleiksi lautasen. Olipa vimmainen hetki.

Miten tämä presidentin irrationaalinen voimannäyttö sitten liittyy lätkämaila kädessä heiluviin juoppolalleihin? Juuri teon epäloogisuuden kautta.

Tarina ei kertonut Maunon ja Tellervon riidan syytä, mutta sillä ei ole väliä. Edes sillä, onko tarina tosi, ei ole väliä. Voi varmuudella sanoa, että vaikkemme tiedä riidan syytä, lautasista tai niiden kestävyydestä siinä tuskin riideltiin. Lautasen rikkominen oli epälooginen, inhimillinen teko. Täysin tunteen vallassa tehty. Täysin järjestä irroitettu. Tunteen puuskassa tehty. Mauno oli ajettu niin nurkkaan, että sieltä ei päässyt enää järjen reittiä pois. Järjen reitillä neuvotellaan, argumentoidaan, ollaan järkeviä. Se reitti oli nyt kuitenkin ummessa. Jäljelle ei jäänyt kuin tunteen reitti. Tunteen reitti toimii hallitsemattomasti, vailla järkeä. Silti sitä käytetään joskus. Silloin kun ei muita keinoja enää ole. Silloin kun ihminen on ajettu nurkkaan. Silloin rikkoontuu lautaset. Silloin rikkoontuu joskus jopa viattoman pienyrittäjän ikkuna.

Jos Tellervo kuittasi rikotusta lautasesta Maunolle ”Mitäs tuo lautasen rikkominen tähän asiaan auttaa”, syyllistyi presidenttimme vaimo vähättelyyn. Tietoiseen harhaanjohtamiseen ja kiusaamiseen. Tellervo tiesi, kuten me kaikki tiedämme, että rikottu lautanen ei ole järjellisessä yhteydessä riidan aiheeseen, se on tunteellisessa yhteydessä. Se on merkki rajasta, jonka ylitettyämme astumme tuntemattomalle alueelle. Tunteiden valtamereen. Paikkaan jossa on kaunista ja tyyntä, delfiinit leikkiä lyö ja merihevoset ilakoi. Toisinaan kuitenkin myrsky nousee ja kaiken allensa murskaa. Tunteiden valtameressä on ihanaa ja hirveää. Kaikki ovat siellä käyneet ja menevät joskus vastaisuudessakin.

Jos kerta näin on, miksi niin monet meistä väittävät ettei moista paikkaa ole lainkaan? Miksi me haluamme väkisin perustella tunteellisia tekoja järjellä ja saattaa ne näin naurunalaisiksi? Tahallaan. Vaikka me kaikki sisimmässämme tiedämme mistä on kyse, jos vain haluamme tietää. Jos haluamme nähdä syyn huligaanin ikkunan rikkomisessa, me näemme sen myöntämällä tunteiden valtameren olemassaolon. Jos haluamme asettaa teon ja tekijän naurunalaiseksi, käsittelemme asiaa järjen vinkkelistä. Tutkintatapamme siis valitsee lopputuloksen.  

Väliin mahtuu toki muitakin totuuksia, kuten se että ehkä osa mielenosoittajista on vain kännisiä urpoja. Tai se, että kyllä tunteitaankin pitää jollain tasolla pystyä hallitsemaan. Silti, on lapsellisen typerää kysyä mitä järkeä on paikkojen rikkomisessa. Kaikki me tiedämme ettei siinä mitään järkeä ole, siinä on tunnetta. Onko se tunne oikeutettu? Voiko sille tehdä mitään? Pitääkö tehdä? Siinä on kysymyksiä mitä voisi asian yhteydessä kysyä.

Minusta välillä tuntuu, että me haluamme järjen kautta pilkata nuo huligaanit mitättömiksi, sillä meitä oikeasti pelottaa että niillähän voi jumalauta sentään olla joku syykin tuolle toiminnalleen, ja että se syy on pelottava, vaikeasti hallittava tunteiden valtameri. Paikka jossa me kaikki olemme käyneet.

Meitä pelottaa että osa meidän teoistamme on saattanut johdattaa ne nuoret sinne meren syövereihin. Ja nyt kun ne kilpaa siellä Maunon kanssa rikkovat posliinia, me hölmöt kyselemme että mitä järkeä tuossa on.

maanantai 8. joulukuuta 2014

Anarkistit

Miksi on anarkisteja? Miksi ne rikkovat yhteistä ja yksityistä omaisuutta? Mitä siten (muka) saa aikaiseksi? Pellejä! Typeriä tyyppiesimerkkejä nykynuorisolaisista. Eivät tajua mistään mitään. 101-vuotias Hannes voittaa tuollaiset nilkit tyrmäyksellä. Kyllä hävettää moisten puolesta. Miten pienyrittäjän ikkunan rikkominen muka mitään auttaa? Eivätkö mitään tajua? Toivottavasti törmäävät kaikki kumipampuun ja saavat sata vuotta kuritushuonetta!

Kuulostaako tutulta? Tuliko nyt hyvä olo? Varmasti tuli.

Sai vähän raivota. Sai olla oikein reilusti vihainen ja jopa agressiivinen, mutta sillä lailla oikean asian puolesta -  pahaa vastaan. Sai olla samaa mieltä muiden samanmielisten kanssa. Ei tarvinnut pelätä ettei saisi kutsua perinteiseen saunailtaan radikaalin mielipiteensä vuoksi? Mielipide on kerrankin takuuvarmasti oikea, sellainen kuin sopii olla. Sellainen jonka voi ääneen esittää, missä vaan. Sama mielipide kuin Jari Tervolla, kansan tulkilla. Saa siis kerrankin kokea että omat turvalliset arvot ovat selkeästi parempia ja oikeampia kuin vieraat uudet sekoboltsiarvot astaloineen ja naamareineen. Mieluummin Hanneksen kuin anarkistitollojen kanssa marjaan?

Ja kyllähän sitä nyt toki eri mieltä saa olla, mutta että pitää rikkoa paikkoja, ja vielä Itsenäisyyspäivänä. Eikö mitään häpyä? Eikö mitään kunnioitusta! Mitä ne muka siellä vastustivat? Miksi sellaisia anarkisteja edes on?

Siinä se vastaus onkin. Juuri siksi niitä anarkisteja on. Siksi että meillä olisi hyvä olla. Siksi että meillä olisi turvallinen, yhtenäinen ja lämmin mieli. Anarkistit pitäisi palkata Suomelle töihin, samalla tavoin kuin Markus Kajon kirjassa hipit palkattiin kunnan hommiin. Työnkuvanaan hipeillä oli istua kaupungintalon portailla ja soitella kitaraa. Sitten ohikulkevat ihmiset, esimerkiksi päiväkodin tädit lapsikatraineen, pystyivät ääneen paheksumaan: ”Hyi hyi, katsokaa lapset. Hippejä, hyi hyi!”

Siksi hipit hauskassa vitsissä, siksi anarkistit todellisuudessa. Sadantonnin kuluerä anarkistien vahingonteoista on halpa hinta siitä että pari miljoonaa suomalaista saa euforisen elämyksen ja yhteisyyden tunteen kun voi porukalla inhota täydellistä vastustajaa; inhottavaa, typerää, epäloogista, iältään pääasiassa nuorempaa, harmitonta. Eihän meillä pala kaduilla edes autot. Toisin kuin Ruotsissa, jossa siitä on tullut jo arkipäivää kuten uutinen Helsingin Sanomissa kertoo. Rågsved-nimisessä Tukholmalaislähiössä paloi reilut kymmenen autoa, palopommit ja kivet lensivät. Poliisi ei muista alueella aiemmin tapahtuneen isompia mellakoita ja paikallinen asukaskin kiteyttää lähiön rauhallisuuden seuraavin sanoin: ”Silloin tällöin ehkä palaa joku auto, mutta ei tällä tavalla". Silloin tällöin palaa ehkä joku auto, mutta ei mitään vakavaa?

Valtakunnassamme kaikki hyvin. Hyi hyi, katsokaa, anarkisteja.