Peruuttamaton teko

Mikä ihme siinä kolmekymppisyydessä on? Kun ihmisestä tulee kolmekymppinen, lähtee huumorintaju ja syntyy totuuden torvi, jonka yksipuolisen maailmankatsomuksen mukaan kaikkien on elettävä.

Alle kolmekymppisenä ihmisessä asuu kokeilija ja hyväksyjä, avarakatseinen maailmankansalainen. Viisikymppinenkin voi revitellä miten tahtoo. Kuusikymppinen voi olla suvaitsevaisempi kuin yksikään lukioikäinen. Mutta kolmekymppisyys, se on toista. 27 vuotta, 30 vuotta, 32 vuotta, aivan sama. Kolmikymppisyys on tila, ei ikä. Se vain sijoittuu pääsääntöisesti kolmenkymmenen ikävuoden nurkille.

Jos 25-vuotiaana tuttavapiiriisi kuului kaikennäköistä menijää niin harrastusten, elintapojen, poliittisten näkemysten, tai vaikkapa ruokavalioiden suhteen, ei kuulu enää kolmikymppisenä. Kolmikymppisenä tuttavapiirien on koostuttava samasta materiasta. Ei saa olla poikkeavuuksia. Tai saa, mutta kolmekymppisten mielestä on jo poikkeavaa, kun joku ottaa hiuksiin uuden sävyn. Ei siis mitään "mä lähden vuodeksi Goalle etsimään itseäni" -poikkeavuuksia.

Valinnat olivat aiemmin jokaisen omia, kolmekymppisillä ne ovat yhteisön omaisuutta. Ne perustuvat järkeen, ei tunteeseen ja vain epäkypsä yhteisön jäsen ei sitä ole vielä ymmärtänyt. Tulee kyllä ymmärtämään.

Kolmekymppisenä parisuhde vakavoituu ja hankitaan lapsi. Lapsen täytyy saada asua omistusasunnossa jossa on tilaa. Moottoripyörä on vaihdettava tila-autoon, jotta koko perhe voi käydä naapurikunnan Prismassa ostoksilla. Elämässä tapahtuu suuria asioita ja niiden äärellä on rauhoituttava. Sehän on selvä. Eipä sitä lasta imettäessä ole enää helppoa lähteä festareille sekoilemaan. Mutta miksi oman elämän muuttuessa muuttuu poikkeuksellisen vahvasti myös suhtautuminen muiden elämiin?

Koska ne muiden elämät voivat pahimmillaan edustaa paratiisia.

Ei niin, että ajelehtiminen kansanopistosta toiseen olisi sen parempi vaihtoehto kuin asuntolaina lähiöstä. Vaan siksi, että kansanopistosta pääsee takaisin kun haluaa, tai voi jäädä sinne. On vaihtoehtoja. Lapsen synnyttyä on huomattavasti hankalampaa todeta että "taisi olla tämä lapsen hankinta aika paska tikki." Eikä kukaan sellaista edes saa sanoa. Se on pyhä asia. Kun lapsen ympärille on kietoutunut omistusasunnon, autolainan ja näiden myötä myös pakolliseksi muodostuneen työpaikan infrastruktuuri, ei sieltä niin vaan enää lähdetä.

Tarvitseeko lähteä? Ei. Mutta tarvitseeko sinne kaikkien muiden päätyä? Tarvitsee.

Sillä vaikka kaikki tietävät, että osa elämässä tehdyistä valinnoista menee päin persettä, nämä peruuttamattomat kolmekymppisten valinnat eivät saa mennä päin persettä. Ne eivät saa osoittautua virheiksi. Niiden on pakko olla järkeviä ja oikeita valintoja. Ja sen vuoksi muunlaista elämää eivät kolmekymppiset suvitse. Muunlainen elämä muistuttaa kolmekymppisiä vaihtoehdoista jotka ovat heidän osaltaan mennyttä.

Kolmekymppinen on löytänyt totuuden ja loppuaika meneekin sen totuuden paikkailussa. Aina kun totuudesta löytyy särö, se kitataan umpeen. Tämä kittaaminen on kuitenkin loputon suo, jopa niin loputon, että on helpompaa muuttaa muiden elintapoja.

Jos joku hanttapuliystävä väittää pitävänsä sinkkuudestaan ja kliffasta vuokrayksiöstään, hänelle on kerrottava totuus. Hänet on saatava ymmärtämään, että hänen elämänsä ei ole mukavaa, se on kesken, vailla täyttymystä.

Hän ei vielä toistaiseksi ymmärrä kuinka oikeasti järkevää on ottaa vaimon painostuksesta liian suuri asuntolaina alueelta josta on joka paikkaan kahden tunnin ajomatka. Hän ei vielä toistaiseksi ymmärrä miksi musiikkimaku pitää väkisin muuttaa kypsäksi ja perheenisälle sopivaksi. Hän ei vielä toistaiseksi ymmärrä miksei puulaakia voisi pelata vaikka sitten ensi kesänä? Hän ei ole valmis, vielä.

Väärän valinnan pelossa samanlaisuudesta muodostuu takuu. Takuu sille, että oma teko ei ole ollut virhe. Kun kaikki elävät samalla tavalla, tekevät samoja tekoja, voi olla takuuvarma, että eletään oikein. Eiväthän kaikki voi tehdä samaa virhettä elämällä väärin? Ja jos jossain päin maailmaa eletäänkin eri periaatteiden mukaan, pääasia on, ettei ainakaan kukaan omista tutuista tee näin. Omat tuttavat ovat järkiporukkaa. Jos eivät ole, heidät joko painostetaan olemaan, tai sitten painostetaan olemaan jossain muualla. Samanlaisuus ei ole pelottavaa, erilaisuus taasen on. Erilaisuutta voi toki sietää, mutta lähinnä hiusvärin muodossa. Erilaisuus ei saa uhata omia peruuttamattomia tekoja.

Nimittäin, jos tämä erilainen elämä vaikuttaa kivemmalta vaihtoehdolta kuin oma elämä, ei asialle silti enää voi tehdä mitään. Kortit on jaettu, tikat on heitetty, aleajactamitähelvettiä?

Älä siis ihmettele jos kolmikymppisenä vuokra-asumistasi aletaan yht`äkkiä parjaamaan, tai jos orastavaa kirjailijan uraasi vähätellään. Sinä olet uhka. Sinä olet uhka varsinkin jos vaikutat aidosti siltä, että pidät elämästäsi. Vanha ystäväsi Marko ei kestä sitä, ettei yöllä tule uni kun miettii salaa olisiko sittenkin kannattanut lähteä Päivin matkaan ja avata baari Mallorcalla. Marko ei kestä, että lasten tarpeet menevät aina omien edelle. Marko ei kestä, että keväällä pitää olla eri sisustus kuin syksyllä. Ja niin kauan kun sinä olet antamassa esimerkkiä toisenlaisesta elämästä, Marko ei kestä. Sinun elämäsi on Markon peruuttamaton virhe.