Työtön on uusi musta

Minä olen ihan sekaisin. En pysy kärryillä. Tässä parin viime vuoden aikana olen vihdoin alkanut ymmärtää, että maamme taloudellisen alamäen syy on musta mies. Tai voi se olla ruskeakin mies, kunhan on mies, eikä nainen, tai lapsi, ja tosiaan se ihonvärihomma, se on tarkka se. Partalapsi on myös syyllinen, koska ei ole lapsi, koska on parta.

Tätä todellisuutta on puskettu niin vahvasti joka tuutista. Ne alemman luokan kansalaiset jotka ovat herkempiä roisiin kielenkäyttöön, vahvistavat neekeri kaiken takana –salaliittoa uskomalla kaiken pahan minkä iltapäivälehdet ja epämedia härskeimmillään vain kehtaavat julkaista, ja toitottavat sitä joka paikassa. Siellä on raiskausuutista, sossun maksamia autoja ja bensalaskuja, tolkuttomia tuhansien eurojen ilmaisia tukia, asuntojonojen ohittamiskaistoja ja kaikkea muuta namua (mamua). Kaikki käy todisteeksi, yksittäinen kuulopuhe, maasta löytynyt kuitti, valokuva internetissä, mikä vain. Jokainen yksittäinen todistusaineisto, valhe tai tosi, riittää automaattisesti kertomaan kokonaiskuvan kokonaisesta kansakunnasta, tai useimmiten, useamman kansakunnan yhdistelmästä. Yhdistelmästä, jota ei todellisuudessa yhdistä mikään muu kuin se, että nämä toiset ovat eri näköisiä kuin me, jotka olemme tämän näköisiä.

Tätä samaa näkemystä tuottaa myös osa kansakunnan eliittiin kuuluvista ihmisistä, mutta he vain tekevät sen hienovaraisemmin, etikettiä noudattaen, salonkikelpoisesti. Siksipä tämä joukko voi toimia jopa kansanedustajina, ministereinä, lehtien päätoimittajina, kansakunnan johtajina. Niinä jotka pääsevät joka paikassa ääneen.

Ja tällä mekanismilla lopputulos on selvä, neekeri on vihulainen ja syyllinen kaikkeen.

Ja juuri kun minä vihdoin meinasin tämän omaksua, niin ei perkele, ne vaihtavat suuntaa. Mikäli olen oikein viime aikojen lehtiä tulkinnut, niin ei se musta mies olekaan kaiken takana, vaan että voi olla ihan valkoinenkin, ja nainen, ja nuori, tai vanhakin. No mikäs sitä tätä porukkaan nyt sitten yhdistää? Eivät välttämättä ole partalapsia eivätkä edes mustia, ruskeasta puhumattakaan? Ja suomen kieltäkin solkkaavat?

No työttömyys. He ovat työttömiä. Heitä vaivaa työttömyys. Ja tämä työttömyys on nyt sitten näemmä se uusi musta. Työttömyys on kansakunnan talousalamäen syy. Tai tarkemmin ajatellen ei työttömyys, vaan työttömät. Nimenomaan työttömät. Ne ihmiset. Ne ovat laiskoja, ahneita, juoppoja, huonotapaisia ja elelevät muiden rahoilla aivan huvikseen. Ei maistu työhommat heille.

Tätä kertomusta vahvistetaan täsmälleen samoilla keinoilla kuin neekeri kaiken takana –salaliittoa. Lehdet kirjoittavat kilpaa kannustinloukuista joiden syy on ”työttömien hyvät ansiot” tai ”yhteiskunnan tarjoamat mahdollisuudet”. Kotisohvilla venkoillaan, ja haaveammatina ja unelmana on kotiin jääminen. Ainoa ero on, että työttömien mustamaalaamisessa myös kansakunnan eliitti kehtaa käyttää roisimpaa kieltä, sillä työttömien suhteen ei tarvitse pelätä rasismikorttia. Juhana Vartiainen vertasi työttömiä rikkaruohoihin.

Ja tässäkin tapauksessa, työttömien ali-ihmisyyden todisteeksi kelpaa mikä tahansa saunajuoru, sossulasku, tai lehden vihakirjoitus. Mikä tahansa yksittäinen todistusaineisto, valhe tai tosi, kelpaa määrittämään noin 500 000 ihmisen samankaltaisuuden. Heissä ei ole eroja, he ovat yhtä ja samaa massaa, pahaa massaa. Massaa joka haluttomuudellaan ja laiskalla turmiollisuudellaan vetää tämän hyvien ihmisten maan lokaan.

Se että 500 000 ihmiselle ei ole tarjolla kuin 17 000 avointa työpaikkaa, ei ole todiste työpaikkojen vähyydestä, sillä lehdessä luki että yks Jarmo ei ole kiinnostunut mistään työhommista. Ei tähän mitään logiikkaa tarvita sekoittamaan hyvää ideologiaa. Se että tätä työttömien ruokotonta laiskuutta esiintyy vain silloin tällöin purskahtelevina epidemioina, ei tunnu myöskään haittaavan. Sillä ei tähän mitään logiikkaa tarvita sekoittamaan hyvää ideologiaa.

Kun yhteiskuntaa myllätään uuteen uskoon isolla kauhalla, tarvitaan aina joku syntipukki jonka niskaan kaikki paha kaadetaan. Mikään ei yhdistä eripuraista väestöä paremmin kuin yhteinen vihollinen. Ensin se oli musta mies, nyt se on työtön. Kuka seuraavaksi?

Laki ja moraali

Anna Kontula ehdotti taannoin lehtihaastattelussa uudistuksia seksirikoslainsäädäntöön. Hänen saamansa palaute oli kovin tuohtunutta, ja tämä tuohtumus johtui siitä, että ihmiset sekoittivat keskenään lain ja moraalin. Kuten Kontulakin aiheesta sanoi: ”moni suomalainen ajattelee rikoslakia jonkinlaisena paheksuttujen tekojen kattavana luettelona.”

Ja näinhän se ei tietenkään mene. Laki ja moraali ovat toisinaan sama ja toisinaan eri. Silti molempia tarvitaan.

Panama Papers -vuodon myötä yhä selvemmäksi on käynyt, että iso joukko yhteiskunnan rikkaimmista hoitaa veroasiansa mieluummin erilaisten veroparatiisien kautta, sen sijaan että maksaisivat ne reilusti kuten muutkin kansalaiset. Tällä menettelyllä veroja tarvitsee maksaa vain minimaalisen vähän, tai ei lainkaan. Jos kyse on veropetoksesta, on tapahtunut rikos. Jos taas puhutaan verosuunnittelusta, verokikkailusta tai verovälttelystä, kyseessä on moraaliltaan arveluttava toiminta, ei kuitenkaan välttämättä laiton.

Tahot jotka tällaista aggressiivista verosuunnittelua harrastavat ja kannattavat, haluavat moraaliin törmätessään luonnollisesti vedota lakiin. Mitään lakia ei ole rikottu. Ja näinhän se on, lain näkökulmasta. Mutta se, miksi kansalaiset silti hermostuvat, ei johdu laillisuuksista tai laittomuuksista, vaan moraalista ja sen puutteesta.

Juuri tämän verosuunnitteluveljeskunnan mukaan yhteiskuntamme on rotkon reunalla. He ovat se joukko, joka on saanut mediassa määrättömän paljon tilaa näkemyksilleen. Heiltä on tv-ruudussa joka ilta joku ”riippumaton” pankkiekonomisti Nordeasta, tai itsekin veroja välttelevä poliitikko. He ovat se ryhmä joka on sanoittanut tämän hetkisen taloudellisen maailmankuvamme. Heidän luomiaan ovat ne raamit, missä kaikki keskustelu ylipäänsä tapahtuu. Heidän mukaansa maailma on litteä kuin pannukakku, ja heitä on uskottava.

Tässä verovälttelijöiden todellisuudessa valtio on liikaa velkaa. Velka on syntynyt tavallisen kansan holtittomuudesta. Velka on siis maksettava pois leikkaamalla tavalliselta kansalta, opiskelijoilta, työttömiltä, työläisiltä ja lapsiperheiltä.

Tämän tarinan meihin kaikkiin on iskostanut porukka, joka joko harrastaa kovan luokan verosuunnittelua, tai mahdollistaa sen lainsäädännöllä. He vetoavat lakiin, koska laki suojelee heitä. Laki, jonka he itse ovat junailleet. Sen sijaan he eivät ole suojassa moraalilta, ja juuri siksi moraalia ei tuoda koko keskusteluun.

Miksi tässä tilanteessa kuitenkin juuri moraali on pätevämpi peruste kuin laki? Siksi, että eivät opiskelijatkaan ole mitään lakia rikkoneet. Eivätkä työläiset. Eivätkä työttömät, tai vanhukset. Silti he ovat se joukko joka kärsii nahoissaan talousleikkaukset.

Kyse ei siis ole siitä rikkoiko joku lakia, vaan siitä, mikä on oikeudenmukaista. Menneessä maailmassa perusteena käytettiin moraalia. Oli moraalisesti oikein, että isommilla tuloilla oli myös korkeampi veroprosentti. Verolait säädettiin moraalin perusteella. Nyt on siirrytty maailmaan, jossa verolait edelleen toki säädetään, mutta moraali on tippunut kyydistä. Moraali ei enää edes kuulu koko keskusteluun. Moraali kuuluu runoilijoiden kyniin, ei talouspolitiikkaan.

Siksipä tulemme lähipäivinä kuulemaan yhä uudestaan samaa mantraa: lakia ei ole rikottu, lakia ei ole rikottu, lakia ei ole rikottu. Se joka hallitsee julkista keskustelua, valitsee itselleen sopivat termit, itselleen sopivan tarinan, itselleen sopivan totuuden, ja muulle ei sitten oikein jääkään tilaa.

”Valtataistelu on kamppailua siitä, kuka on yhteiskunnassa subjekti, kenen tekeminen on tärkeää, kuka maksaa. Valta valitsee, ketä haastatellaan, kuka on asiantuntija, kuka totteluttaa ketä.

Vallankäyttö suosii moniselitteistä, hämärää ja auktoriteetin tulkinnasta riippuvaa oppia. Vain sellaisen tärkeyttä voidaan liioitella, jolla ei ole kouriintuntuvaa mittaa.

Valta on sitä, että hallitseva eliitti pystyy esittämään oman etunsa yleisenä.” (Esko Seppänen – Mistä Suomi vaikenee)

Laiskuusepidemia

Hieman olen väsynyt siihen keskusteluun, että ovatko työttömät ihmiset laiskoja vai järjestelmän uhreja. Ja että pitäisikö antaa raippaa vai porkkanaa jotta töihin menisivät? Ja että onko työttömyys ylipäänsä työttömän itsensä aiheuttamaa vai jonkun muun? Hirveää kinausta on asiasta eri puolueidenkin välillä. Jako on aika selkeästi sellainen perinteinen, vasemmisto - oikeisto. Toki myös vähän riippuu siitä onko vaalit vasta tulossa, vaiko jo ohi.

Eipä tätä jaksa loputtomiin. ”Oikeaa vastausta” ei taida näillä näkymin löytyä. Siksipä lähdin miettimään asiaa tieteellisesti, olenhan käynyt lukion. Otan käsittelyyn laiskuus-termin. Toinen työttömyysväittelyn osapuolista vetoaa usein siihen, että työttömät ovat vain laiskoja. Onko tästä jotakin näyttöä, ja jos on, niin miten sitä voisi tulkita tai ylipäänsä havainnoida?

Wikipedian mukaan työvoimalla tarkoitetaan kaikkia niitä 15–74-vuotiaita henkilöitä, jotka ovat aktiivisesti työmarkkinoiden käytettävissä. Työvoima jaetaan työttömiin ja työssäkäyviin. Koululaisia, opiskelijoita ja eläkeläisiä ei yleensä lasketa kuuluvaksi työvoiman piiriin.

Työttömyyttä mitataan tavallisesti työttömyysasteella, joka on työttömien osuus työvoimasta. Tilastokeskuksen sivuilta löytyy tilasto Suomen työttömyysasteesta vuosilta 1990 - 2015. Koska tilasto on pelkästään lukuihin perustuva eikä siinä ole mitään selkeyttävää diagrammia, tein sellaisen itse. luvut ovat luonnollisesti samat, mutta helpommin hahmotettavissa.

Kuten huomaatte, tilasto osoittaa eriskummallisen ilmiön. Laiskuus on kuin tietynlainen epidemia. Vuonna 1990 työttömyysaste on vaivaiset kolmisen prosenttia, mutta jo heti vuonna 1993 se on pompahtanut yli 16 prosenttiin. Jos työttömyys siis johtuu laiskuudesta, lisääntyi laiskuus työkykyisen väestön keskuudessa tuolloin räjähdyksenomaisesti. Ensin on kasarin lopussa oltu töissä tarmokkaasti, mutta heti uuden vuosikymmenen ensiaskeleilla on ruvennut laiskottamaan, massoittain.

Sitten pikkuhiljaa, muutaman vuoden makailun jälkeen, reippaus ja työnteko on yllättäen alkanut kiinnostaa ihmisiä, joskaan ei ihan samalla sähäkkyydellä kuin aiemmin. Joka tapauksessa asteittaista parannusta on nähtävissä. Ihmiset siirtyvät kotisohviltaan kaljapullojen (2000-luvulla kaljatölkkien) ääreltä kohti tarmokasta työelämää aina vuoteen 2008 asti, jolloin työttömyysaste on vain reilut kuusi prosenttia.

Mutta sitten sama vanha tartuntatauti iskee jälleen. Työttömyysasteen hyppäys vuosien 2008 ja 2009 välillä on kuin enteilevä keuhkoja polttava yskähdys. Jotain on jälleen vialla. Kotisohva alkaa näyttämään ennen niin terhakkaan työläisväestön silmissä jälleen kadotetulta paratiisilta. Ja siitä parin vuoden epätoivoisen ryhtiliikkeen kautta onkin päädytty nykyiseen tilanteeseen, noin yhdeksän prosentin laiskuusasteeseen. Vuoden 2012 jälkeen alkanut laiskuuden nousu johtunee myös osittain kuuluisasta sossu-Tatusta, joka työttömän arkkiesimerkkinä kohahdutti julkisella ulostulollaan ja oletettavasti samalla tartutti useita muita potentiaalisia laiskureita pysyvästi. Olisiko tuolloin ennaltaehkäisevä laukaus ollut paikallaan? Sitä emme koskaan saa tietää.

Jos laiskuus esiintyy tällä tavalla aaltomaisesti ja joskus kohahtaa kansan elimistöön kuin rutto keskiajalla, niin voiko asialle tehdä mitään? Onko olemassa mitään rokotetta jolla ehkäistä moista heilahtelevaa epidemiaa? Onko syynä ilmastonmuutos ja sen myötä laajalle levinneet punkkikannat?

Vai onko sittenkin niin, että työttömyyden selittäminen laiskuudella on vain pelkkää paskapuhetta?

Ennen oli ennen

Aika kultaa muistot. Ennen oli paremmin. Tätähän se monesti nostalgisoivan aikuisen mielessä on. Silti, kaikki eivät pidä menneisyyden tenhosta. Ovatko tällaiset ihmiset siis nykyisyyden puolella? Kenties, tavallaan.

Huomasin taannoin, että Suomi sai Euroopan neuvostolta huomautuksen sosiaaliturvan liian alhaisesta tasosta. Tarkastelussa verrattiin muun muassa toimeentulotuen, sairauspäivärahan ja työmarkkinatuen tasoa suhteessa suomalaisten keskituloon. Liian alhainen sosiaaliturvan taso määritetään siis sen mukaan mitkä ovat keskimääräiset tulot yhteiskunnassa.

Tämä kuulostaa ihan järkevältä, sillä sosiaaliturvan varassa elävät toimivat samassa yhteiskunnassa keskituloisten kanssa. Tavarat ja palvelut maksavat saman verran kaikille ryhmille. Tästä varsin järkevästä logiikasta huolimatta, olen huomannut että osa ihmisistä ei tykkää käyttää tällaista vertailua.

Monet nykyköyhien mollaajat väittävät etteivät nykyiset vähävaraiset ihmiset edes ole vähävaraisia. Tämän väitteen perusteeksi he eivät hae vertailukohtaa nykyhetkestä, vaan menneisyydestä. Muun muassa Tuomas Enbuske on kunnostautunut monesti tällaisen vertailutavan käytössä. Iltalehden kolumnissaan Enbuske heittää esimerkiksi seuraavanlaisen tarinan: ”Kun lehti tekee jutun vihaisesta mummosta, joka ei saa leikkausta, tällaista leikkausta ei olisi 80-luvulla ollut olemassakaan. Silloin mummo olisi kuollut, eikä täällä marisemassa.”

Tämä hänen mielestään kertoo että hyvinvointivaltiota ei olla ajamassa alas, koska nyt on olemassa sellaisia leikkauksia mitä ei 80-luvulla ollut lainkaan… joten nyt on paremmin, vaikka ei tätä nyt olemassa olevaa leikkausta toki mummo saanutkaan, mutta että kuitenkin.

Näitä ennen ei ollut kaikilla edes kenkiä jaloissa -vertauksia heittelevät käyttävät menneisyyttä mielellään vertailukohtana. Kahdesta syystä:

1. menneisyydessä ei monia nykyaikaisia asioita ollut vielä keksittykään

2. menneisyydessä monet asiat olivat huonommin kuin nykyisyydessä

Tällaisessa vertaamisessa on kuitenkin omat ongelmansa. Esimerkiksi menneisyydessä keksimätön lääketieteellinen leikkaus ei voinut olla siinä ajassa keskustelun aiheena vertailtaessa eri yhteiskuntaluokkien terveyseroja, sillä leikkausta ei tosiaan ollut keksitty. Nyt kun moinen leikkaus on olemassa, on perin järkevää että käydään edes vähintään keskustelua siitä, kenelle kuuluu oikeus leikkaukseen. Sitä paitsi menneisyydessä leikkausta ei saanut kukaan, koska sitä ei ollut, kun taas nykyisyydessä sen saa, jos on rahaa. Vinha ero.

Köyhyys on siis suhteellinen käsite. Se on erilaista eri aikakausina, sillä köyhät vertautuvat luonnollisimmin oman aikakautensa muihin ihmisiin. Se että joskus ei ollut edes kenkiä jalassa toimii huonona köyhyysvertauksena, jos matkataan aikaan jolloin elettiin luolissa, eikä kenkiäkään ollut vielä keksitty.

Entäpä sitten se, että monet asiat olivat menneisyydessä huonommin kuin nykyisyydessä? Näin on. Silti, tai juuri siksi, on erittäin outoa että nykyisyydestä tai tulevaisuudesta halutaan tällä perusteella tehdä menneisyyden kaltainen, huonompi. Eli jos esimerkiksi menneisyydessä ei ollut ilmaista kouluruokaa ja sittemmin sellainen mentiin keksimään, niin siitä pitää kyllä äkkiä päästä eroon, koska ei menneisyydessäkään ollut moista herkkua? Että nykyisyys tai tulevaisuus pitää saada jostain syystä huonompaan jamaan, ei parempaan?

Luulisi että juuri monet hienot lääketieteelliset leikkaukset, sosiaaliturvat ja kouluruoat on kehitelty aikanaan juuri sen vuoksi, että ne tuovat ihmisille paremman elämän, paremmat lähtökohdat, tasa-arvoisemman elämän. Mutta nyt niistä on päästävä eroon koska ei 60-luvulla kellään ollut kännykkää ja nyt on melkein kaikilla?

Kummallinen logiikka.

No, en minä toki ihan noin tyhmä ole. Kyllä minä sen logiikan ytimen tiedän. Menneisyyteen vertaaminen, esimerkiksi juuri köyhyyden osalta, perustuu siihen, että siinä tapauksessa vähävaraisilta sopii leikata heidän toimeentuloaan loputtomiin asti ja toimenpiteellä on menneisyysvertauksen myötä mukamas reilu peruste. Aina löytyy menneisyydestä ”vielä köyhempää”, kunhan tarpeeksi kauas matkustaa. Menneisyys on siis yhteiskunnallisten huononnusten perusteautomaatti.

Nykyisyyteen verrattuna reilua perustetta on paljon hankalampi löytää, sillä vaikka meillä nykyään on varallisuutta paljon enemmän kuin joskus muinoin, se on jakaantunut yhä epätasaisemmin, niin maailmalla kuin Suomessakin. Yhä suurempi osa kaikesta varallisuudesta on siirtynyt viime vuosikymmeninä yhä pienemmän vähemmistön haltuun, ja tämä on ollut tietoista politiikkaa. Tästä ei kuitenkaan haluta puhua, sillä kaikilla on kännykkä ja mikroaaltouuni, eikä menneisyyden lepraista rääsyläisköyhälistöä näy missään.

Samaa menneisyysvertausta käytetään tällä hetkellä aktiivisesti myös opiskelijoihin. Pitäisi saada opintotukea leikattua ja pitäisi saada tälle toimenpiteelle hyvä peruste… hmm… menneisyys! Ei ollut muinoin moista tukea lainkaan, pelkkää lainaa vain. Tosin samalla ehkä unohtuu, että silloin menneisyydessä saattoi työtilannekin olla sellainen, että opiskellut ihminen käytännössä valitsi minne töihin meni ja osa haettiin hommiin jo koulunpenkiltä. Sitten oltiinkin siinä samassa työpaikassa eläkkeeseen asti, ellei huvittanut vaihtaa. Ja saattoi toki olla menneisyydessä silläkin lailla, että koettiin opiskelun olevan mahdollista vain rikkaalle eliitille, ja siksipä olikin tärkeää saada myös köyhemmän väestönosan koulutuksellinen potentiaali yhteiskunnan käyttöön, joten laitettiin opintotuki- ja sosiaaliturva-asiat vähän paremmalle tolalle, jotta täällä pärjäisi muullakin kuin syntymätsägällä. Ajateltiin että rakennetaan parempaa ja tasa-arvoista tulevaisuutta, eikä huonompaa ja eriarvoista.

Ja kannattaapa siitä menneisyydestä muistaa sellainenkin juttu, että eurooppalaisten yhteiskuntien kehittyminen nykyisen kaltaisiksi ei perustunut mihinkään varakkaiden ihmisten humaaniuteen ja hyväntahtoisuuteen. Toinen maailmansota oli juurisyiltään myös taloussota. Saksan hävittyä sodan, ymmärsivät voittajavaltiot, että jos Saksa joutuisi oikeasti maksamaan sille langetetut sotakorvaukset, se ajautuisi uudestaan talousongelmiin, tolkuttomaan köyhyyteen ja leikkauspolitiikan valtaan. Ja juuri tällaiset yhteiskunnalliset tilanteet, köyhyys ja epätasa-arvo, mahdollistivat ilmapiirin joka lopulta jalostui natsismiksi ja sodaksi. Terve, tasa-arvoinen yhteiskunta pystyy luonnostaan vastustamaan ääriajattelua ja ääriliikkeitä, ja parhaimmillaan myös sotaa.

Demokratian tukipilarit

Luin Yle:n nettisivuilta uutisen jossa valotettiin kilpailukykysopimuksen (ent. yhteiskuntasopimus) syitä ja seurauksia. Tässä linkki uutiseen, joskin se löytyy myös kokonaisuudessaan kirjoituksestani.

Koska uutisessa on useampikin kieroilu, harhaanjohtaminen ja jopa suora valhe, käyn kirjoituksen kohta kohdalta läpi ja selvitän mitä siinä oikeastaan sanotaankaan.

ALLEKIRJOITTAISITKO SINÄ KILPAILUKYKYSOPIMUKSEN? YLE HALUAA TIETÄÄ KANSAN MIELIPITEEN.

Työmarkkinajohtajat ja maan hallitus hierovat parhaillaan lähes jokaista suomalaista koskevaa kiisteltyä sopimusta. Lue, mitä sopimus omalta kohdaltasi merkitsisi - ja allekirjoita tai hylkää se itse!

SOPIMUKSEN TAUSTAA

Kilpailukykysopimuksella halutaan parantaa suomalaisen työn ja yritysten kilpailukykyä. Paremman kilpailukyvyn toivotaan lisäävän talouskasvua ja luovan kipeästi kaivattuja uusia työpaikkoja.

Väestö ikääntyy, eikä hyvinvointipalveluihin ole pian nykymuodossaan enää varaa. Sopimuksen tavoite on helpottaa hyvinvointipalveluista suoriutumista.

Huomio kiinnittyy lauseeseen: ”väestö ikääntyy eikä hyvinvointipalveluihin ole pian nykymuodossaan enää varaa”. Tässä on se ongelma, että kyseessä on mielipide, ei fakta. Se että hyvinvointipalveluihin ei ole enää varaa, on vain yksi näkemys. Myös vastakkaisia näkemyksiä löytyy. Sitä kutsutaan politiikaksi. Toki ymmärrän jos asia halutaan esittää faktana, koska silloin siitä ei voi enää järkevästi kiistellä. Asia olisi pitänyt kuitenkin ilmaista samalla tavalla kuin muutkin epävarmat arviot tai mielipiteet: toivotaan lisäävän talouskasvua, tavoite on helpottaa hyvinvointipalveluista suoriutumista.

MITÄ SAAN?

Jos hyväksyn sopimuksen, hallitus peruuttaa 1,5 miljardin euron leikkaukset ja veronkorotukset. Se ei muuta helatorstaita ja loppiaista palkattomiksi vapaapäiviksi, leikkaa sairausajan palkkaa ja lomarahaa, eikä lyhennä pitkiä vuosilomia.

Maksan todennäköisesti saamastani palkasta nykyistä vähemmän veroja.

Jos saan potkut tuotannollisista ja taloudellisista syistä yli 30 työntekijän yrityksessä, ja jos olen ollut yrityksessä töissä yli viisi vuotta, saan koulutusrahan ja kuusi kuukautta jatkuvan oikeuden työterveyspalveluihin.

Onpa tämä ”saaminen” aika kummallista. Ainoa mitä tässä ”saa”, on todennäköisesti pienempi veroprosentti. Ja hallituksen aikaisempien ”ei leikata koulutuksesta” –lupausten jälkeen voin kuvitella mitä tämä todennäköisesti-sana tulee todennäköisesti tarkoittamaan…

Mahdollisen veronalennuksen lisäksi saan oikeuden työterveyspalveluihin jos saan potkut? No sepä kliffaa. Mihinkä sellaisia palveluita tarvitsee kun meillä on julkinen terveydenhuolto kaikille, myös työttömille? Ai niin, julkinen terveydenhuoltohan on säästämällä (yksityistämällä) ajettu niin huonoon kuntoon, että työterveyshuolto kuulostaa jo lottovoitolta. Tuleeko mieleen amerikkalaiset elokuvat missä työntekijälle on ensisijaisen tärkeää sairausvakuutus tai työnantajan maksama terveydenhuolto? Miksihän moinen? Koska toista vaihtoehtoa ei käytännössä enää ole, tai se on julmetun kallis. Mihin suuntaan olemmekaan yhteiskuntana matkalla?

No ei tässä vielä kaikki: myöskään palkallisia vapaita ei muuteta palkattomiksi, sairausajan palkkaa ei leikata, lomarahaa ei leikata. Eiväthän nämä ole mitään saamisia? Asioita ei vain tehdä. Mistä lähtien se, että uhkauksia ei toteuteta, on muuttunut saamiseksi? Ei voi liian usein muistuttaa, että kielen keskeinen tehtävä on manipuloida todellisuutta. Tässä täydellinen esimerkki siitä. Jos sopimus tulee voimaan, saan eisaata. Vau. Saan palkinnoksi toteutumattoman todellisuuden. Se on kyllä konkreettisin saaminen mitä koskaan olen saanut.

Kaiken kukkuraksi, jos sopimus toteutuu, en saa 1,5 miljardin leikkauksia ja veronkorotuksia? Eli jälleen kerran, saan ensaata. Joku kutsuisi tällaista kielenkieroilua kiristykseksi. Mutta onneksi meillä se on saamista. Oliko ne kissat jotka kiitoksella eli?

MITÄ MENETÄN

Jos olen kokopäiväinen työntekijä, sitoudun tekemään vuodessa 24 tuntia, eli noin kolme työpäivää, enemmän töitä.

Sosiaalivakuutusmaksujani ja työttömyysvakuutusmaksujani kasvatetaan asteittain.

Jos olen valtion, kunnan, kirkon, Kelan, Kevan tai Suomen Pankin työntekijä, lomarahojani leikataan 30 prosentilla.

Vuonna 2017 palkkoja ei koroteta. Jos vienti ei ala jatkossa vetää, palkankorotuksiakaan ei heru.

Aika erikoista tuo ”jos olen valtion, kunnan, kirkon, Kelan, Kevan tai Suomen Pankin työntekijä, lomarahojani leikataan 30 prosentilla”. Nimittäin juuri edellisen Mitä saan –otsakkeen alla lukee selkeästi, että lomarahoja ei nimenomaan leikata jos sopimus hyväksytään.

Paitsi että leikataankin jos kuuluu tiettyyn ryhmään, ryhmään joka ei varsinaisesti ole mikään kovin marginaalinen. Valtion, kunnan, kirkon, Kelan, Kevan, tai Suomen Pankin työntekijät. En jaksa käydä etsimässä tilastoja, mutta ihan lonkalta voinen heittää, että kyseessä on useampi satatuhatta työntekijää.

Ei ole kyllä kierompaa tapaa ”uutisoida” sopimuksesta:

MITÄ SAAN? (jos sopimus astuu voimaan)

- Hallitus ei leikkaa lomarahaa

MITÄ MENETÄN (jos sopimus astuu voimaan)

- Hallitus leikkaa lomarahaa valtion, kunnan, kirkon, Kelan, Kevan tai Suomen Pankin työntekijöiltä.

Eivätkö valtion tai kuntien työntekijät ole enää työntekijöitä, tai ihmisiä?

Miksi kukaan työntekijä vastaisi tähän kyselyyn kyllä? Ai niin:

1. jos et vastaa kyllä, me hoidamme kostoksi pakkoleikkauksilla tilanteesi vielä huonompaan jamaan.

2. meillä ei ole muita vaihtoehtoja, sillä nämä eivät ole mitään arvovalintoja, tämä ei ole mitään arvopolitiikkaa, vaan täysin kylmiin faktoihin perustuva matemaattinen totuus.

Eipä sillä, ei tällä kyselyllä toki mitään kyselymerkitystä olekaan. Sen tarkoituksena on antaa vaikutelma että ihmiset hölmöine vastauksineen olisivat jotenkin mukana tässä demokratiassa, sekä ohjata ihmisten ajattelua oikeaan (hallituksen) suuntaan siten, että kaikki luulevat tämän olevan ainoa mahdollisuus ja totuus.

Sellaisissa raameissa on helpompi toteuttaa ihan mitä vaan.

Hienoa Yle. Hetki sitten suurten suomalaisten medioiden päätoimittajat julkaisivat yhteisen kannanoton luotettavan median puolesta. Kannanotossa on mm. seuraava kappale: ”Otamme jatkossakin vastuun julkaisemistamme uutisista ja niiden oikeellisuudesta, ja vastaamme myös toimitustemme tekemistä virheistä ja niiden korjaamisesta. Aiomme vastaisuudessakin olla demokratian ja sananvapauden tukipilareita, osa toimivaa suomalaista yhteiskuntaa. Eettisesti kestäviin periaatteisiin sitoutuneen ammattimedian tehtävä on vaikeinakin aikoina kirkas.”

Demokratian tukipilarit my ass.

Työ vapauttaa

Työ vapauttaa. Työ kotouttaa. Työ tekee kansalaiseksi. Viime aikoina on puhuttu paljon työnteosta turvapaikanhakijoiden kotoutumisen yhteydessä. Ihminen tarvitsee hyödyllistä puuhaa. Pelkästä olemisesta seuraa vain ongelmia. Ja kyllähän pelkkä joutenolo varmasti turhauttaakin, se ei ole mitään mistä joku nauttisi, pitkän päälle. Jokin tässä työpuheessa minua silti oudoksuttaa.

Työ. Mitä on työ? Mitä työllä tarkoitetaan? Tässä kotouttamiskeskustelussa ainakin oikeistopuolueet ovat kovasti tarkoittaneet työllä nimenomaan palkkatyötä. Työtä jota tehdään jollekin toiselle ja vastikkeeksi saadaan rahaa. Sillä erotuksella, että koska tässä tapauksessa ollaan huolissaan vain maahanmuuttajien kotoutumisesta eikä pankkitilistä, niin itse palkalla ei ole juurikaan väliä, ainoastaan työllä. Työ on tärkeää, ei siitä maksettava palkka. Tämä sama logiikka on lipunut myös ihan kotimaistenkin työttömien arkeen. Yhä enemmän on tarjolla harjoitteluita, työkokeiluja, kuntouttavaa työtoimintaa, kaikkea missä kyllä tehdään sitä työtä, mutta ei saada palkkaa. Työ on tärkeää, työ on sosiaaliturvaa, muutoin työttömät syrjäytyvät ja maahanmuuttajat ghettoutuvat. Ministeri Orpokin ehdotteli juuri, että turvapaikanhakijoille voisi maksaa alhaisempaa palkkaa, koska he eivät osaa kieltä. Ei tullut Orvolle mieleen että tuolla on työttömänä n. 500 000 kielitaitoista? Olisi mistä ottaa, mutta tosiaan tuo kotoutus.

Suomalainen vitsi. Kaikki tuntevat tämän tarinan. Miksi ihmeessä Suomalainen raataa niska limassa töitä koko talvikauden odottaen kesälomaa? Jotta Suomalainen pääsee mökille. Pääsee mökille? Mökille, jossa sama raataminen jatkuu? Aina on joku paikka rempallaan, aina pitää pilkkoa puita ja niittää pusikkoa, aina vain pelkkää työtä. Miksi sellaisesta unelmoi töissä? Toisista töistä? Onko kyse tästä työn vapauttavasta voimasta? Työläinen ehtii kuukaudessa syrjäytyä ellei paina mökilläkin hommia? Onko näin?

Ei. Kyse on työn luonteesta ja siitä, mitä työ on. Työtä on nimittäin monenlaista. On palkkatyötä, vapaaehtoistyötä, itselleen tehtävää työtä, yrittäjänä toimimista, montaa muutakin. Mikä näillä sitten on erona? Se, onko työ palkallista, kenelle työtä tehdään ja kenen käskemänä.

Voin hyvin kuvitella miltä tuntuisi, jos joku tosissaan ehdottaisi, että tulepa Luukkonen tekemään 30 tuntista työviikkoa yritykseeni, ilman palkkaa? Mielipuoli, eihän kukaan voisi ottaa moista tosissaan. Silti saattaisin helposti tehdä omalla kesämökilläni pidempääkin päivää, jotta mökkipiha ja siihen kuuluvat rakennukset olisivat tip top kunnossa. Eikö ole outoa?

Ihminen siis todellakin nauttii työnteosta, mutta ei mistä tahansa työnteosta. Itselle tehty halkosavotta tuottaa nautintoa, mutta sama homma ilmaiseksi tehtynä jollekin firmalle, tuo ainoastaan petetyn olon ja vie itsetunnon. Naapurille tai ystävälle tehty työteliäskin palvelus on miellyttävää, mutta sama askare tehtynä ilmaiseksi jollekin ventovieraalle yritykselle tuntuisi kusetukselta. Omalle itselleen tai läheiselle tehty työ tuo siis ihmiselle jo itsessään iloa. Tämän lisäksi iloa voi tuoda myös sellaiset työn muodot jotka ovat ihmisen itsensä vapaaehtoisesti valitsemia ja moraaliltaan tärkeitä, kuten monet vapaaehtoistyön muodot. Kudotaan villasukkia köyhille lapsille, kerätään rahaa orvoille kissoille. Kyllä sellaista työtä moni tekee ihan ilman palkkaa ja saa työstään suuren nautinnon.

Ihminen saa siis nautintoa pelkästä työstä silloin kun se on vapaaehtoista ja kun työn hyödyn kerää tekijä itse, joku läheinen, tai moraalisesti tärkeä kohde. Kun nämä ehdot täyttyvät, työ todellakin vapauttaa, tuo iloa ja luo sitä kuuluisaa päivärytmiä elämään. Sitouttaa yhteiskuntaan.

Kun siis selkeästi näyttää siltä, että ihmiselle luonteenomaista ei ole mikä tahansa työ, vaan nimenomaan vapaasti valittu, tietyn kohderyhmän vuoksi tehty työ, niin miksi ihmeessä työttömien ja turvapaikanhakijoiden syrjäytymisen ehkäisemiseksi tarkoitettu työ on pitkälti juuri sitä päinvastaista? Pakkotyötä karenssin uhalla? Palkkatyötä josta ei kuitenkaan saa palkkaa? Palkattomia harjoitteluja, painostettuja työkokeiluja ja kaikkia vastaavia, joita ei käytännössä saa itse valita ja joihin pakotetaan taloudellisten sanktioiden uhalla?

Eiväthän ne toimi. Se tiedetään jo nyt. Ei niistä pääasiassa mitään urapolkuja lähde kehittymään, joten normaaliin palkkatyöhön niiden kautta ei edelleenkään pääse. Ja se työ, jonka funktiona olisi pitää ihminen mieleltään terveenä, motivoituneena ja osana virkeää yhteiskuntaa, ei ole työvoimaviranomaisten mielestä työtä laisinkaan.

Toki, täytyy myös todeta, että kyllä palkkatyökin on työtä joka pitää ihmisen mieleltään terveenä, motivoituneena ja osana virkeää yhteiskuntaa, mutta sen ehtona on juuri palkkaus. Jos työstä ei makseta palkkaa, silloin työn määrä, ajankohta, kohde ja muut henkilökohtaiset valinnat painavat vaakakupissa enemmän. Palkkatyön antavuuden tärkein ehto on siis palkka. Ilman palkkaa ihminen kyllä mielellään tekee töitä, jopa samankaltaisia töitä kuin aiemmin palkallisena, mutta omin ehdoin, omin säännöin, oman itsensä herrana. Ja näinhän sen pitäisikin olla.

Jos työstä ei makseta palkkaa, mutta sitä on silti pakko tehdä, se on käytännössä orjuutta. Jos työtä ei ole pakko tehdä, mutta sitä tekee silti, siitä nauttii. Nautinnollisesta työstä on hyötyä koko yhteiskunnalle ja ihmiselle itselleen, orjatyöstä on hyötyä vain sille taholle joka orjuudesta lypsää rahat.

Ihminen on luotu toimimaan, mutta jos tätä toimintaa -  eli työtä – käytetään hänen tai muiden riistämiseen, muuttuu työ vahingolliseksi ihmiselle. Jos ihminen tekee työtä ilman palkkaa niin että joku muu käärii rahat, ihminen ei vapaudu vaan kokee itsensä pohjasakaksi ja petetyksi. Jos ihminen tekee ilmaiseksi samaa työtä josta muille maksetaan palkkaa, ihminen ei sulaudu yhteiskuntaan, vaan alkaa inhota sellaista järjestelmää missä toiset pakotetaan tekemään ilmaiseksi se, minkä joku toinen juuri hetkeä aiemmin teki palkallisena.

Työn käsitteen sekoittaminen ja muuntaminen ainoastaan palkkatyötä koskevaksi, ei ole keino palvella syrjäytymisvaarassa olevia työttömiä ja maahanmuuttajia, vaan keino saada ilmaista työvoimaa. Kun palkattua työtä ei tällä hetkellä ole juuri tarjolla, niin samaa hommaa on painettava ilmaiseksi, koska ilman sitä ei pysy kunnossa ja yhteiskuntakelvollisena? Eikö ole sukkelaa? Tällaisessa maailmassa täytyy palkallista työtä tarjoavan työnantajan olla täysi idiootti, sillä samaan hommaan saa tulevaisuudessa työntekijän ilmaiseksi ja voipa vielä samalla kutsua itseään hyväntekijäksi.

On se vaan kumma juttu tuo työ.

Isänmaallisuus ei ole muodissa

Törmäsin tuossa Yle:n uutiseen joka käsitteli kansallisia tunnuksia, Suomen lippua ja leijonavaakunaa. Nämä itsenäisyyden symbolit ovat joidenkin mielestä joutuneet pienen vähemmistön omaisuudeksi. Tämä vähemmistö on ominut isänmaallisuuden, ja jos tavallinen kansalainen yrittää juhlistaa isänmaallisuuttaan noiden tuttujen symbolien kautta, leimaantuu hän automaattisesti myös jonkinlaiseksi väkivaltajuntiksi ja kotinatsiksi. Leijonariipuksesta on siis mennyt maku, edes Pate Mustajärvi ei kehtaa sitä enää käyttää.

Kun oikeaa isänmaallisuutta ei varsinaisesti ole olemassakaan, joutuu jokainen määrittelemään sen itse. Tai määrittelemään sen hyvässä porukassa. Ja tällaisilla porukoilla on tapana erottua joistain toisista porukoista, jotka puolestaan erottuvat niistä toisista. Ja millä sitä sitten erotutaan? Puhetyylillä? Pukeutumisella? Väreillä? Symboleilla? Musiikkimaulla? Näillä kaikilla ja vielä monilla muillakin.

Tätä samaa erottautumista tapahtuu koko ajan muodissa, musiikissa, kirjallisuudessa, urheilussa, ruoassa, lähes kaikessa. Ainakin meille länsimaisille ihmisille tämä on hyvin tyypillinen tapa hakeutua samanlaisten joukkoon ja erottautua niistä muista. Se vahvistaa yhteenkuuluvuuden tunnetta ja erottaa ne vääränlaiset meistä oikeanlaisista.

Tennis ja golf ovat yläluokan ja Suomenruotsalaisten lajeja, kun taas jääkiekko on perinteinen suomalaisen työväenluokan harrastus. Siitäkin huolimatta että lätkä on verrattain kallista harrastaa.

Lähiöjuntit syövät b-luokan makkaraa, ryystävät Karjala-olutta ja pukeutuvat Camo-kuvioituihin jurpovaatteisiin, kun taas omasta mielestään parempi jengi juo viiniä tai vähintään jotain pienpanimo-olutta, syö kokolihaa (tai peräti vegaanisti?) ja käyttää jotain vähemmän militanttia vaatepartta.

Näinhän se menee. Toiset eivät halua olla klassista musiikkia kuuntelevia epämiehekkäitä hienohelmoja, toiset taas nimenomaan haluavat. Tähän väliin kuitenkin sattuu erikoinen ihmisryhmä. Ryhmä joka laittaa alulle näitä alakulttuurisia ominaisuuksia ja tyylejä. Eivät ne tyylit itsestään synny, ja jos maailmanlaajuisesti muotimaailmaa tai ylipäänsä tällaiseen kulutukseen perustuvaa persoonallisuuskehitystä hallitsee kukalie, niin paikallisesti muutosta hallinnoin pieni ryhmä hipstereitä, jotka päättävät tehdä toisin.

Hipsteri on se, joka omasta viiteryhmästään poiketen kokeilee tahallaan jotain siihen kuulumatonta ja saa loppuviimein mukaansa myös muita seuraajia. Jonka jälkeen tosin tämä sama hipsteri kyllästyy jälleen moiseen samankaltaisuuteen ja etsii taas jotain ”uutta”. Uusi ei tosiaan tässä yhteydessä monestikaan ole mitään oikeasti uutta, vaan jotain sellaista mitä ei aiemmin ole sallittu kyseisessä alakulttuurissa.

Jos luulet että perinteiseen suomalaiseen maskuliinisuuteen on aina kuulunut titaanista tehdyt paksut lävistyskorvakorut, niin väärässä olet. Ainakin minun nuoruudessani korvakoruja pitivät ainoastaan ”hintit ja rokkarit”. Miehekkäät perusmiehet eivät todellakaan keimailleet korvakoruilla… kunnes joukosta erottautui hipsteri joka päätti olla erilainen. Nykyään ankarien tosimiesten sakkiin lasketaan jopa pitkätukkia, kuten Hynynen ja Nikula. Ei olisi käynyt laatuun kolmekymmentä vuotta sitten.

Näin ne alakulttuurit ikuisesti muovaantuvat ja samalla itsevarmat hipsterit saavat aina hetken aikaa nauttia ”minä kuuntelin Velvet Undergroundia ennen kuin se tuli muotiin” –fiiliksistään. Sitten ne perässä tulevat tavalliset hyvän musan kuuntelijat jättävät Led Zeppeliininsä hetkeksi rauhaan ja ostavat kiireen vilkkaa Lou Reedia ja muuta omituista, joka sekin tosin on nyt jo niin eilistä. Voi tätä ikuista kilpajuoksua.

Kuten hyvin huomaa, tämä erottautuminen ja muuntuminen on käynnissä koko ajan. Niin kauan kuin innokkaita hipstereitä vain riittää ja niitähän riittää. Silti mielestäni yksi aihealue on hieman jämähtänyt paikoilleen ja se on tämä Suomen lippu – leijonavaakuna –osasto. Sinne tarvittaisiin nyt raikasta tuuletusta, uusia näkökulmia ja uskaliasta riskinottoa, puolin toisin. Pieni vähemmistö omii itselleen klassiset kansallissymbolit, muokkaa niistä oman ryhmänsä tunnuksia ja saa vastakkaisen ryhmän halveksunnan niskaansa. Poikkeuksellisesti, tämä halveksuva vastakkainen ryhmä, kutsuttakoon heitä tässä yhteydessä vaikkapa suvaitsevaistoksi, haluaa silti jostain kumman syystä kovasti käyttää näitä samoja symboleja, muttei kehtaa ettei vahingossa leimaannu makkaraa syöväksi lähiömieheksi.

Neuvo: joidenkin on uhrauduttava. Joidenkin yliopiston käyneiden, Morrisseytä kuuntelevien, punaviiniä latkivien, maratonia harrastavien suvaitsevien ihmisten täytyy ottaa loikka tuntemattomaan. Yhteisen edun nimissä. Yhteisen isänmaan asialla.

Ei muuta kuin leijonakorua kaulaan ja Timo Jutila – Suomi -95 –paitaa päälle. Rohkeasti. Vaarana on, että oma viiteryhmäsi nauraa sinut pihalle etkä saa ainuttakaan seuraajaa, muoti ei muutu ja sinä vain nolaat itsesi. Kansallissymbolit ovat edelleen vain niiden junttien käytössä.

Tai… tai sitten uudisraivaajan työsi palkitaan. Saat seuraajia. Kaljap… viinipöydissä sinusta puhutaan. Saat niin paljon uskottavuutta ja itsevarmuutta, että kehtaat yhä useammin leikitellä ja flirttailla uusilla ideoilla. Saatat vaikkapa alkaa syömään pelkkiä eineksiä, sillä se on ”läpällä siistiä”. Ja kaiken lisäksi muutkin eliitin jäsenet kiinnostuvat jälleen Saarioisten äitien tekemistä sohjoista.

Mutta ennen kaikkea, teillä on jälleen lupa käyttää leijona-kaulakorua ja villakangastakin hihaan ommeltua Suomen lippua, ylpeästi!