Rakkaudesta ruokaan

Rakkaudesta ruokaan, vanhentunut sanonta. Nykyään ei rakasteta ruokaa, vaan halutaan rakastella ruokaa. Halutaan ottaa se rajusti, takaapäin. Halutaan leikitellä sillä, lipoa huulia, kuvata sitä, katsoa sitä ja kiihottua siitä. Sellaista on ruoanlaitto tänä päivänä.

Ruoan harrastaminen, ruokaravintoloissa käyminen, intohimoinen suhtautuminen ruokaan on 2000-luvun ilmiöitä. On kulinarismia harrastettu toki aiemminkin, mutta nykyään se on ensimmäistä kertaa koko kansan huvi, varsinkin täällä Suomessa. Kaukana ovat 80-luvun sunnuntaikyljykset, duunariperheiden pyhäherkut. Kyljykset sopivat enää korkeintaan arkiruoaksi.

Jaakko Kolmonen opetti meidän syömään pettua ja sahajauhoja. Ei hienosteltu, kunnioitettiin ruokaa ja kunnioitettiin aina nurkan takana vaanivaa nälänhätää. Ei hötkyilty. Juha Mietokin söi Suomalaista perusruokaa. Ihmiset söivät elääkseen, ei toisinpäin.

Suomalaiset vierastivat ravintolassa ruokailua ja siellä käytiin viettämässä aikaa vain harvoissa merkkitapahtumissa. Ravintolaruoka, tai ylipäänsä tavallisesta lihakeitosta poikkeava ruoka, oli juhlahetkiin. Vain yritysjohtajat kävivät lounailla, muut söivät kotona, kunnon ruokaa.

En tiedä mikä aiheutti Suomessa ruoanlaitto- ja nautiskelubuumin, mutta lukuisilla kokkiohjelmilla on varmasti jotain tekemistä asian kanssa. Ja eipä sen väliä kenen syy, eihän ruoanlaitossa ja ruoasta nauttimisessa mitään väärää ole. Kivahan se on syödä kivaa ruokaa, itsekin pidän.

Ehkä tämä on nyt sitä Eurooppalaistumista. Eurooppalaistumista rankalla kädellä. Me pohjoiset pelkkää muikkua ja ohraa syöneet kansat otamme kiinni tuhatvuotiset ruokakulttuurit, kunnon rytinällä. Me emme pikkuhiljaa opettele, kehity ja totu. Me emme luo vuosisatojen aikana kulttuuria missä alhaisinkin talonpoika ja korkein kirkkoherra arvostavat yhtä lailla Camembertin tuoksua, vailla mitään elitismiä.

Me ryntäämme kauppahallien kalatiskeille kamerat heiluen, tilaamme isoon ääneen etanoita, teemme työpaikkaevääksi merkkaavasti nautaa Bearnaiskastikeessa ja kirjoitamme runoja jälkiruoille. Näiden fanfaarien lisäksi, ikävä kyllä, me myös moukkamaisuuttamme arvostelemme makaronilaatikkoa jos siinä ei ole jotain uutta twistiä, nauramme makkaraa grillaavalle, loukkaannumme jos joku ottaa kalan kanssa kaljaa tai punaviiniä, pilkkaamme ja vähättelemme ihmisiä jotka kokevat vain syövänsä nälkäänsä.

Me kirimme ja kirin aikana ei ole aikaa pysähtyä. Siksi kotimaisessa ruokapornossa itse syöminen ei ole keskiössä. Keskiössä on metelin pitäminen, kuvien ottamien, bloggaaminen, näyttäminen, näyttäytyminen. ”Jokaisellahan on kotona varmasti sahramia”, sanoo näyttelijä television Helppoa ruokaa poikamiehille -ohjelmassa. Tietäen että suurimmalla osalla ei ole, mutta pitäisi olla.

Niin kauan kuin ruoanlaitto on meille elitistinen harrastus, se on elitistinen harrastus eikä ruokakulttuuri. Niin kauan kuin Facebookin ruokapäivityksissä on mieluummin flambeerattua kampasimpukkaa kuin perunamuusia, se on elitismiä. Niin kauan kuin ylipäänsä pitää laittaa jotain ruokapäivityksiä, on hyvä ruoka meille arjesta vieras poikkeus. Me emme Ranskalaiseen tapaan sattumoisin poikkea kahvilassa leivoksella, me Twiittaamme siitä, välittömästi: ”Minä syön pullaa!”

Halutaan siis näyttää joltain, sen sijaan että oltaisiin jotain.

Tällainen on merkki huonosta itsetunnosta ja juurettomuudesta. Meillä on juuret, mutta me emme pidä juuristamme. Me haluaisimme että juuremme olisivat kuningaskunnan juuret, kultivoituneet, runolliset, jälkiruokaiset. Meidän juuremme ovat kuitenkin viinassa, väkivallassa ja mykkyydessä.

Kun häpeää menneisyyttään eikä ole itseluottamusta, hienokin asia kuten ruoanlaitto, tehdään väärin; erotellen, poissulkien, elvistellen ja kaikentietävästi. On vain meitä uuden polven lukeneita herkkusuita ja noita vanhan polven juntteja.

Jos olisi itseluottamusta, emme välittäisi niinkään muiden ruoista, vaan omistamme. Puhtaasi söisimme ja nauttisimme, rakkaudesta ruokaan.