Toki työ on juuri sitä työtä mitä
on aina halunnut tehdä, mutta silti se on niin raastavaa, kiireistä ja
uuvuttavaa, että oli pakko päästä vuorotteluvapaalle.
Jos työ kerran on ”juuri sitä mitä
on aina halunnut tehdä”, miksi siitä
pitää jäädä vuoden lomalle toipumaan ja toteuttamaan itseään? Toipumaan mistä
ja toteuttamaan mitä? Elämästä, elämää?
Ehkäpä itse työ onkin juuri sitä mitä on aina halunnut tehdä, mutta sitä joutuu tekemään jotenkin väärällä tavalla?
No miksi? Miksei tee oikealla
tavalla?
Koska ne muut ihmiset. Työtoverit, esimiehet, asiakkaat,
yhteistyökumppanit, verkostot, taloudelliset päättäjät. Kaikki nämä vääntävät
työn rasittavaksi ja vammaiseksi kompromissiksi joka ei enää miellytä ketään. Kaikki
ovat saaneet vaikuttaa sen verran kuin asemapaikka antaa myöten ja
lopputuloksena on lattea konsensus mikä ei palvele ketään, mutta palvelee kaukaista
unelmaa demokratiasta. Työstä on siis olemassa jonkinlainen unelma, mutta
todellisuus ei vastaa tätä unelmaa koska todellisuudessa ovat muutkin ihmiset paikalla.
Siksi pitää jäädä vuorotteluvapaalle. Vuorotteluvapaalla voi toteuttaa itseään
ja olla onnellinen. Kun työ ei vastaa unelmaa työstä, vuorotteluvapaa vastaa.
Ei ihme jos vuorotteluvapaa
houkuttaa.
Luterilainen taustamme. Protestanttisen työetiikan
kasvateille työ ei saa olla kivaa ja jos se sitä meinaa olla, pitää jotenkin
keksiä tapa pilata hauskuus jotta kokee tekevänsä oikeasti töitä. Jos töissä
viihtyy ja näyttää sen muille, saa helposti välinpitämättömän laiskurin
maineen. Siksipä ihailua ei työpaikalla haetakaan ilon ja nautinnon kautta,
vaan kärsimyksen kautta. Jos töitä ei valmiiksi lastata selkään liikaa, niitä
hamuaa itse liikaa, jotta voi sitten valittaa kuinka stressaavaa on. Jos ei
kertakaikkiaan saa rääkättyä itseään tarpeeksi, vähintäänkin suurentelee
taakkaansa ja näyttelee itsensä työn alttarille uhraavaa muulia. Siinä muu
työyhteisö sitten mukavaroittelee liiasta työntekemisestä, vaikka
todellisuudessa kaikki ovat salaa kateellisia raatajalle. Kärsi, kärsi, Kirkkaimman kruunun saat.
Kiva ei siis ole työtä.
Lisäparadoksina: jos ei ole lainkaan työtä, eli on työtön, ei silloinkaan saa
olla kivaa. Silloin työttömyys on puolestaan liian helppoa ja työttömyys ei saa
olla liian helppoa, vaan tuskaista kipua, josta mieluummin haluaa takaisin
työelämään, kärsimään. Ja kun pääsee/joutuu töihin, pitää hikoilla, stressata
ja satuttaa itseään, jotta sitä mitä tekee, voi kutsua ääneen työksi.
Ei ihme jos vuorotteluvapaa
houkuttaa.
Töistä pitää pitää? Moni kaipailee menneiden aikojen duunarimentaliteettia
jossa aamulla heitetään tuttavallisesti työtovereille: paskaahan tämä on, mutta
yritetään kestää yhdessä. Myönnetään
ääneen työn vittumainen perusluonne, mutta samalla koetaan yhteisyyttä siitä,
että vain työ on paskaa, emme me. Me käymme töissä, me emme ole työ. Työ
hyväksytään pakkona, eikä sitä yritetäkään värittää ”unelmieni työpaikka”
–sloganeilla. Tällainen mentaliteetti on raa´an todellinen eikä anna
mahdollisuutta paeta kuvitelmiin. Toisaalta se antaa hyvät yöunet kun ei
tarvitse elää valheessa, eikä tarvitse pelätä seuraavana työpäivänä odottavaa työpaikkateatteria.
Töissä tarvitsee siis tehdä vain töitä, ei näyttelijäntöitä.
Tällainen työn halveksunta ei vaan
sovi enää dynaamiseen nykyaikaan. Me olemme yhteisen Suomen asialla, yhteisen
hyvinvointivaltion asialla, yhteisen tulevaisuuden asilla. Kaikki osallistuvat
talkoisiin. Me tarvitsemme innovaatioita, luovuutta, motivaatiota. Me
tarvitsemme positiivista pöhinää! Meillä ei ole ongelmia, meillä on haasteita!
Meillä ei todellakaan saa haukkua
työtä, vaan on ylistettävä sitä. Kiitos tästä kärsimyksestä, milloin pääsen
vuorotteluvapaalle lataamaan akkuja jotta olen sitten vuoden päästä entistä
tehokkaampi, innokkaampi ja ideoita täynnä? Vuorotteluvapaankin todellinen
motiivi naamioidaan akkujen lataamiseksi, työhön valmentautumiseksi.
Harva uskaltaa enää kertoa
vetävänsä duuniviikon jälkeen parin päivän umpikännit, sillä siitä saa
työnvieroksujan maineen, ja työnvieroksuja vaihtuu nopeasti uuteen
positiivariin joita aina nälkäinen työttömien reservi on pullollaan. Nykyduunari
viettää viikonloput kuntoilun merkeissä, jotta sitten on pontevassa kunnossa
kun maanantain ihanat haasteet jälleen koittavat. Vaihtoehtoisesti
viikonloppuna voi myös tehdä palkattomia etätöitä. Jonkunhan nekin on tehtävä.
Ja se joku joka ne tekee, muistaa varmasti muille sitä ääneen voivotella ettei
vaan pääse orjantappurakruunu vaihtamaan omistajaa.
Puhe. Vaikka työ olisi samaa paskaa kuin kaksikymmentä
vuotta sitten, samaa vittumaista elämänsä parhaan ajan myymistä pilkkahintaan
jollekin nilkille, joka ansaitsee muiden aherruksella tuhatkertaisen tilin,
siitä pitää nykyään puhua eri lailla. Enää ei sovi sanoa työtään paskaksi,
sillä pitää olla motivoitunut innovoija. Vaikka työ olisikin paskaa, pitää
oppia puhumaan nykyajan työpuhetta: ”teen juuri sitä työtä mitä olen aina
halunnut tehdä”.
Todellisuudessa tämä ”työ mitä on
aina halunnut tehdä” aiheuttaa vain tuskaa, kärsimystä ja surua. Jopa siihen
asti, että on päästävä vuodeksi vuorotteluvapaalle. Jotta sitten jaksaa
seuraavat kymmenen vuotta, muuttaa ongelmia haasteiksi, paskaa konvehdiksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti